Print

Alastalon salissa

Original Text

Kolmastoista luku

Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.

I

Niinpä niin, possut ovat porsaita, ennenkuin niistä kasvaa karjuja, ja takin pieltä napittanut liivittömän rinnan yli moni, jolla nyt on lompakko vuoraamassa kumpaakin sisätaskua. On Vaasan Villelläkin nyt fregatteja kymmenessä eri haminassa ja tasa tusina omia lippuja omien parkkien kahveleissa läiskämässä, mutta oli aika, jolloin ei hänen ensimmäisestä fregatistaan olisi kukaan hullu laskenut riksiäkään pöytään.
Vaasan Ville oli silloin vielä kaita poika, vaikka nykyään räätäli jo saa harpata nätin matkan ennenkuin miehen uumanympärys on mitattu. Ja mitä ihmettä siinä, jos pysyikin kaitana, kun oli piru elätettävänä omissa nahoissa ja mieheni otsaluun takana nakomassa sama alinomainen ajatus: vietävääkö minä vieraan tiskin takana ja vieraan nälkimyksen hyväksi teen syntiä koko elämäni ijän ja puijaan viattomille ihmisille vajavaisia kahvifienteleitä, joista kolmasosa on rehellistä pyöreätä omanmaan papua, kun vähemmällä kinttujen kuluttamisella ja kielen haaskaamisella voisin oman konttoripöydän takaa lastauttaa oman fregatin ruumaan omia kahvisäkkejä Rio'n rantamöljältä! Kun seinässä on naula, niin siihen ymmärtää pistää lakkinsa koukkuun, ja kun miehen päässä on ajatus, niin sen nenään sopii ripustaa, jos on mitä ripustettavaa. Killinki on pieni lantti, mutta riksiä ei koota kuin killingittäin ja kun on sisunvetoa riittävästi ja pikkusormi kymmenenkin vuotta kiertää killinkiä uskollisesti omaan päin, niin riksikasa kasvaa tapuliksi, ja puukhollari on mies rakentamaan vaikka fregatin ja ostamaan oman konttoripöydän.
Närpiön varvissa Villen laiva rakennettiin, fregatti - kuka hullu pienempää astiaa olisi ajatellutkaan, kun kerta piti silkkaa brasilialaista tuoda täysi lastillinen maahan! Eihän kuppi kädessä kaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa haetaan! Mutta raato se pahus oli riksiä nielemään, pahempi kuin Ville oli aavistanutkaan! Kölipuu kyllä pulskasti oijennettiin - ahneuden ja isouden pahahenki viekotteli sitäkin vielä venyttämään kymmenen jalkaa alkuperäisiä mittoja pitemmäksi! - pantteriruodot nousivat, ja lankkua riitti naputettavaksi kylkiin, kansikin sillattiin ja saatiin vielä ostetuksi suopakin, jolla sivellä telakan jalas, kun vihdoin runko oli valmis liukumaan petistään vesille, mutta kannella juodut ristiäisviinat olivat jo velkarahoilla ostetut ja ankkurissaan keikkuva ylpeä Albatross näöltään vielä pikemminkin ruokoruuhi kuin fregatti.
Hulluja on kahta lajia maailmassa, niitä, jotka lainaavat rahaa toiselta, ja niitä, jotka lainaavat toiselle. Villellä ei ollut varaa valita hulluutensa lajia, Albatross oli saatava rikiin ja miehen juostava, minkä patiinit pitivät ja ovea oli saranalla kääntyvää Vaasan kaupungissa sellaista, että rahan tarvitsijalla oli sen sisäpuolelle asiaa. No, kun pistää ongen koukkuun lihavan palasen ja kirjoittaa revärssissä prosenttinumeron paksulla, niin ruostunutkin koukku viekottaa ahvenensa ja ahne panttaa rahansa vaikka meren vetelään! Riksi-revärssiä ja rupla-revärssiä, ja joka kuukausi juhlallisemmalla korkonumerolla sai Villekin kirjoittaa suven mittaan sen verran, että nimensä oppi paperilla tuntemaan, mutta syksyllä oli Albatross rikissä ja Vaasan redillä kolmimastolaiva, jokainen raaka välkkyvässä vernissassa.
Närpiössä oli Villen laiva rakennettu, Närpiöstä oli Ville itsekin aikoinaan viisitoista vuotiaana, ripiltä päässeenä miehentumppina patukoinut maantietä Vaasaan, koska leipävarras kotomökin orressa auttamattomasti alkoi näyttää liika lyhyeltä kantamaan kahdeksan lapsen särvintarvetta, ja Närpiöstä oli Ville löytänyt kapteeninkin kuuttoonsa. Oli hän kaupungistakin kuulustellut kapteenia alukseensa, ja miksei uuteen täysriggariin aina menijöitä olisi ollut, miestä, vaikka tusinakaupallakin, miestä, jolla oli kyrää niskan kenossa, ja miestä, jolla oli nosela selkäriitinki, miestä, jolla oli kitaa kiroomaan komentosillalla ja miestä, jolla oli luunkovaa nenäorressa, kun oli meklarien kanssa oltava nokkasilla, miestä komeata totipöytään ja miestä nirsoa killingin pitelemisessä, mutta mitä semmoisista, kun jokaisella, oliko sitte siloleukaisempi vai karkeapartaisempi, oli sama nuotti veivattavana: eturahaa niin ja niin paljo provianttiin ja muihin käsimenoihin, 'retari kait sitte maksaa muijalle täällä kotona puolet joka kuukauden palkasta, että pysyy hyllissä hänkin ja mukulat, siksi kun taas palataan!' Kun on mies kolmen kuukauden ajan yhtämittaa juossut rahaa kyöräämässä, niinkuin koira eilispäiväisen jäniksen käpälänjälkiä metsässä, niin, jumaliste, makoa alkaa kääriä kärsivällisenkin miehen lopulta tuo sama ainainen juttu 'maksamisesta' ja 'maksamisesta': ”En suinkaan minä teidän vaimoväkeänne elättämään rupea, en ole itsekään tähän päivään asti raskinut naimisiin mennä!” tuiskasi Ville mokomille. ”Luulettekos te, että fregatteja rakennetaan sitä varten, että niillä rahdataan rahaa poisvietäväksi?” kysyi hän, että ymmärtäisivät järjettömät itsekin tyhmyytensä. Ei Närpiössä ainakaan minun pikkupoikana ollessani vasikan turpaan heinäpussia ripustettu, kun se veräjästä laitumen puolelle päästettiin! selitti hän, ennenkuin käänsi selkänsä paikanhakijalle.
Närpiöstä Ville siis sitte hakikin kapteenin laivaansa, muinaisen rippikoulutoverin, jonka muisti niin tarkaksi, että ompeli itse uusiin edespääsypöksyihinsä jykeät nahkapaikat polvenpäihin ja takapuolelle: 'ei ihminen verkaisia taattihousuja itselleen joka päivä rustaa, kun kerta laittaa, niin laittaa kestäviksi, että on hienoutta sääriin, kun tarvitaan, jos sitte joutuu vihille tai kiristupaan!' arveli, ja joka sitte oli mennyt merille kituuttaen itsensä vähitellen kansista kajuutan puolelle, kokista kaikki asteet konstiksi asti, ja konstista perämieheksi, kun ensin oli ainoana rahantuhlauksena merimiesaikanaan vanhan Styrbomin huutokaupasta ostanut itselleen hänen muinaiset navigatsuunikirjansa, ja parin vuoden ajan silmien sisulla ja etusormen kyntämällä vapaavuoroinaan konstin koijussa siirtänyt visaiset laskujen juonet ja kompassin metkut ruskettuneilta lehdiltä saidan kallonsa talteen. Ennenkuin Ville kuitenkaan tosissaan kysyi rippikoulutoveriaan kapteeniksi, käväsi hän kuitenkin Kallen viimeisen kapteenin pakeilla, jonka puurissa Kalle viimeiset viisi vuotta oli jurottanut perämiehen hytissä. ”Tuntuvatkos ne merimiehen hampaat istuvan lujissa Kallen poskissa?” kysyi hän kautta rantain. ”Kyllä se mato Brasilian vesiltä hakee, vaikka Atlannissa olisi muutama aste leveyttä lisääkin!” naurahteli kapteeni hyvällä satamatuulella. ”Mutta jos pahus kuulee Kanaalissa, että kokki on kohiloinut pytsyn Juutinraumaan, niin kurssi käännetään ja pytsy pärjätään puurin puolelle takaisin ennenkuin Brasilia noukitaan jurnaaliin!”
Kallesta siis Ville sai kapteenin Albatrossiinsa. Raha-asioista eivät retari ja kapteeni hiiskaisseet halaistua sanaa keskenään, Ville senvuoksi, että häntä viime aikoina merkillisesti heikotti, jos jutun viisari hiukankaan alkoi torkottaa niille kureille, Kalle senvuoksi, että hän oli säästäväinen mies, joka ei viljellyt suutansakaan turhaan, elleivät ihmisten tyhmät kyselemiset siihen välttämättä pakoittaneet. Närpiöstä sitte myöhemmin kuultiin, että Kalle on mönstrännyt miehensä sillä välipuheella, että jokainen ottaa kistuunsa senverran kuivaa särvintä, että Kööpenhaminaan asti pärjätään, jossa rahdin ensimmäinen etumaksu lankesi nostettavaksi. Vasta kun ankkuria kevitettiin redillä ja Albatrossin raakapurjeet läimähtelivät kääröistänsä auki - Villen oli pitänyt viime tinkaan puikkelehtia juoksevien, naakelilta naakelille kiirehtivien matruusien tiellä Albatrossin kannella malttaakseen vasta ankkuripelin alkaessa vingahdella kiivetä reilingin ylitse tikkaportaita alas odottavaan ruuheensa - vasta siis, kun Ville jo työnteli keikkuvaa ruuhtansa loitommalle fregatin tervanmustalta kyljeltä, joka jo lipui liikkeessä, vasta silloin virkistyi Villessä vanha luonto sen verran, että hän käsitorolta ja ruuhessansa seisten huutaa huikatutti kapteenille komentosillalla: 'Ja seilaa sitte palatessa kahvilasti Riosta laivan laskuun!' Ei se nyt enää ainakaan rupea eväsrahoja mankumaan! päätteli hän ovelasti.
Sinne siis Vasklotin nokan mäntyjen taakse hävisi Albatross, ensin katosi näkyvistä keula, joku kurottava oksan käperä peitti jo kohta keskilaivankin näkyvistä ja vasta kun kenoisa peräkeula alkoi lipua mäntyjen varjoon, selvisi Ville senverran, että haki taskustaan nenäliinan ja alkoi, yhä ruuhessansa keskellä retiä seisten, tulisesti huiskutella fregatilleen, jonka toppipurjeet enää vain vilkahtelivat valkoisina metsän latvojen ylitse. Hävisi näkyvistä viimein etutoppikin, samaten perämaston toppi, jostain latvojen lomitse vain sukelsi vielä silmään tuolloin tällöin keskitoppi nimiviirilippuineen, kunnes sekin lopullisesti katosi, hävisi näkyvistä pitemmäksi aikaa kuin Ville oikeastaan oli koskaan kuvitellutkaan.
Kului kuukausi pari, ja Ville alkoi joskus jo käväistä postissakin kuulemassa, oliko hänelle kirjelappua: Kööpenhaminasta olisi sopinut kirjoittaa ja Kanaalissa myöskin jättää johonkin luotsipattiin. Kahdesta kuukaudesta kasvoi kolme, neljä, viisi ja Ville alkoi olla jokapäiväinen vieras postimestarin ovella. Ei postimestari tyhjästä voinut mitään antaa, eikä asiaa parantanut sekään, vaikka molemmat suuttuivat, Ville siitä, että postissa oli aina sama hapan vastaus: ei ole tullut tänään, ja postimestari siitä, että sama turha asiakas joka jumalan päivä kulutti hänen kärsivällisyyttään ja kallista virka-aikaansa tarpeettomalla juoksemisella: eihän hänen velvollisuutensa ole kirjeitä kirjoitella, hän vain antaa ne, kun niitä tulee.
Vuoden perästä ei Ville enää juossut postikonttorissa, vaan sensijaan sataman kaijilla. Mutta ihmiset alkoivat jo mielestään olla perillä asiassa: kun ei kahteentoista kuukauteen aluksesta saavu rivin töherrystä paperilla, niin jo ennemmin alkaa keitetty hauki haukotella ruokavadissa pöydällä, kuin siitä aluksesta enää tietoja saavat muut kuin nuustivat kalat mahdollisesti jossain meren savipohjilla! Ville sensijaan ei kyllä puhunut ajatuksistansa tässä suhteessa kenellekään mitään, mutta joka huomeltai, kun hän oli hädin kiirein saanut vaatteet ylleen ja sen verran kuumaa kaadetuksi kurkustaan alas, ettei vatsa jäänyt kylmäänsä nurisemaan koko aamupuoleksi päivää, nähtiin hänen juoksunhölkässä kippaavan Satamakatua alas. Valmqvistin puodissa tiskin takana hänen piti olla kello seitsemältä - tiskin taakse oli Villen nimittäin jo puolivuotta sitten ollut palattava takaisin, oma konttoripöytäkin oli ollut myytävä huutokaupalla! - kello seitsemältä siis piti olla työpaikalla, mutta sitä ennen oli häthätää käväistävä möljän nokassa kurkistamassa oliko uusia laivoja - Albatrossin nimeä ei Ville omissa ajatuksissaankaan enää maininnut! - oliko yön kuluessa ankkuroinut uusia laivoja redille. Olihan niitä sellaisia sinne silloin tällöin ankkuroinutkin, mutta harmaana varisi Villen harittava silmä niiden vieraista rikeistä, eikä Villellä siinä turhia aikoja ollut mielensä katkuja tunnustella, koska taskukellon viisari hoputti ja puoli Valmqvistin ovella oli avattava kello seitsemältä. Päivällä kerkesi taaskin puolentunnin ateriavälillä, kun hiukan varasti juoksuksi, käväisemään satamakujan suussa, senverran vain, että näki, olisiko mitään tutunnäköistä laivaa länsäämässä Vasklotin nokan takaa naminaan. Ja kun ehtoosti päivän viimeiset kahvifientelit olivat punnitut ja pussitetut ja rautapuomi kolisten nostettu takaisin paikalleen Valmqvistin puodin ovelle, niin satamamöljälle oli Villen matka taaskin, ja nyt hänellä oli - satoiko sitten taivaan mahtumilta silkkaa vesivalua niskaan, vai piiskasiko tuuli mereltä niin, että sai suojella hytistelevää ruumistaan, minkä parhaiten taisi pystyyn käännetyllä takin kauluksella - nyt hänellä oli hyvä oma aika kävellä edestakaisin pulvärkillä, eteläpäästä pohjoispäähän ja pohjoispäästä eteläpäähän ja halunsa mukaan pingottaa silmää sataman suuta kohden niinkauan kuin pimeältä jotain erotti. Jokaikinen jumalan päivä Ville nämä juoksunsa juoksi, ihmiset nauroivat, että talvellakin, kun meri oli jäässä Merenkurkkua myöten ja koko Itämerellä ei ollut liikkumassa tervattua lankunpalasta, että Ville silloinkin kuppasi samat travinsa satamassa, tallasi polkunsa möljän umpihankeen, ja sunnuntaisin, kun oli aikaa, viivyskeli siellä suljettujen makasiinien edessä, joista rotatkin olivat talveksi paenneet, kokonaiset päivän niskat vuoroin edestakaisin harpaten, vuoroin välistä tuntikausiksikin pysähtyen milloin mihinkin pulvärkin kohtaan silmät härillä ja liikkumattomina tuijottaakseen Vasklotin lumisen nokan ohitse jonnekin jäätyneen meren ja viluisen taivaan rajamaille.
Niinkuin sanottu, ihmiset pitävät Villen laivaa jo aikoja menneenä kaluna ja miehistöä kuolleen kirjoissa. Villen velallisetkin, jotka silloin muinoin olivat hupsuuttaan ja ahneuttaan lykänneet rahojaan lainaksi, että Ville sai Albatrossinsa rikiin, hekin olivat, vaikka asia kyllä vielä joskus karvastelikin sekä mielen pohjalta että kukkarossa, alkaneet antaa kasvaa sammalta harmilleen. Minkäs tyhjältä mieheltä otti, jolla ei ollut kuin kuukausi kuukaudelta kiiltävämmäksi kuluva sortuutti yllä ja nilkkuvan vuokrapöydän laatikkoon talletetut laivan paperit, joista haijikaan Atlantin syvyyksissä ei enää maksaisi punnan kiiltävää. Joku pahasuisempi vain saattoi joskus Valmqvistin puodissa asioilla käydessään ja katsellessaan, kuinka Ville tiskin takana hääräsi kahvifienteliä punnitsemassa jollekin kaupungin matamille, kysäistä: 'No koskas sitä sinun kahvilastiasi, Ville, sitte aletaan purkaa möljälle? Saisi silloin ostaa tuoreeltaan naulan verran, ennenkuin kerjetään sekoittaa papuja joukkoon! Vaikka säkkikaupalla minä sitä saisin tapulista ottaa, että korkorästit vähän lyhenisivät, jos muistat.'
Vuosia tätä menoa siis kesti, Ville juoksi juoksunsa möljällä ja punnitsi fientelinsä puodissa, tukka oheni pään kaljulla ja harmeni korvallisilla, silmät tihruivat punerviksi ja vetistäviksi alinomaisesta likinäköisestä tirkistämisestä tiskivaa'an punnuksiin silloin, kun ei tuijottanut sataman suun tyhjään, ihmisetkin alkoivat unohtaa Villen asiat: onhan sitä elämän hyörinässä muutakin tekemistä ja tappelemista kuin Valmqvistin tiskimiehen hommien naureskeleminen, juoskoon möljällä, koska sääriä näkyy miehellä riittävän!


II


Seitsemän vuotta oli siis kulunut siitä lokakuun päivästä, jolloin Albatross muinen oli kevittänyt ankkurinsa ja Ville käsitorolta määrännyt, että Albatrossin oli seilattava oma kahvilasti Vaasan haminaan, seitsemän vuotta, tasalleen
Jaakopin kosioaika, oli siis kulunut mainitusta päivästä, kun Ville taaskin muuanna harmaana lokakuun huomeltaina tulla köpittää satamakujan suulle vähän möljälle vilkaisemaan, ennenkuin säärystää souviinsa Valmqvistin puodissa. Sinä huomeltaina sai sentään puomi Valmqvistin puodin ovella Villen puolesta jäädä lukkoihinsa, sillä sataman suusta oli paraikaa länsäämässä redille merkillinen otus vesillä liikkujaksi. Fregatin riki sillä oli ja isonen olikin fregatiksi, mutta mastot ja raakapuut jo kaukaa nähden sormenpaksuisessa sammaleessa ja lieneekö kokki ripustellut vanhoja tiskiriepujaan raakoihin, purjeiksi ei ainakaan juljennut niitä homeenmustia riekaleita kutsua, joita mastoissa pärjättiin kokoon siinä kun alus lipui keskiredille. Albatross se oli, joka siinä ankkuroi, se asia ei muuksi muuttunut, vaikka kuinka tirkisti ja kuinka polvia heikotti. Laitaviivan käyrä oli selvästi Albatrossin, vaikka se nyt köyristi selkää ylöspäin kuin piesty koira sensijaan että se lähtiessä oli kerskaillut nelivuotiaan orhin komeassa kenossa, kanttipiira kyljen kupeessa kulki samaa siroa suuntaa kuin Albatrossissa, vaikka se keskilaivalta nyt oli varissut pitkät matkat ja etustäävissä irvisti irralleen riistäytyneenä, kuin varpaan pään kohdalta auennut vanha kenkäraja, ja kun laiva nyt ankkurissa hiljalleen hipui aaltojen mukaan, näki ahteripeilissä jotain aavistusta sinne joskus tuhritusta nimestäkin, Albatrossiksi sen arvasi ja tavasi, vaikkei kirjaimissa paljon jäljellä ollut alkuperäisestä valkoisesta väristä, ja mihin hemmettiin olivat tippuneet nimikentän ympäriltä kullankeltaisiksi maalatut reunakehykset ja puuruusutukset, niin että koko koreudesta oli enää vain jäljellä paha lohko siellä täällä osoittamassa, mistä kalliilla työllä veistetty köynnöstymä oli kulkenut! Ville seisoi paatuneena möljällä, sormenpäät haparoivat närillään tyhjää ilmaa ikäänkuin hakisi hän omaa päänuppiaan jostain, josta hän ei sitä löytänyt, ja silmäparat äijällä kasvoivat kuin varsien päähän. Yht'äkkiä alkoi ohut harva parta miesparan leuan päässä merkillisesti täristä, hartiat loksuivat niinkuin horkka olisi pudistellut ruumista, ja ties kuinka olisi käynyt, mies lysähtänyt siihen paikkaan möljälle kuin ryysykasa, polvetkin kun tutisivat ja hoippuivat niinkuin olisi ollut tynnyrin jyväsäkki painamassa äijän ryhillä, ties kuinka olisi käynyt ellei haminapalvelija, joka hänkin möljältä katseli fregatin ankkuroimishommia, olisi huomannut Villen asioiden olevan hullusti ja käynyt juuri parahiksi kynkkään, ennenkuin mies oli kolissut kaijille. ”Mikäs Villen polviin meni?” kysäsi hän, ja kun huomasi Villen jäävän ketaroilleen, ohjasi hän ajatuksia muuhun ja sanoi jutun jatkoksi: ”Eipäs ole minun päivinäni seilannut Vaasan haminaan tuommoistakaan traakkia ennen tätä päivää!” puheli hän, osoitellen vapaan kätensä peukalolla Albatrossia, joka nyt oli vakaasti ankkurissa. ”Tulee kuin Turkin sodasta nenä niistettynä!” ”Albatross se on, minun Albatrossini, seitsemän vuotta olen sitä odottanut, ja tuossa se nyt on, näetkös sen, laske mastot, kolme niitä on ja jokaisessa täysi riki, fregatti se on, minun fregattini!” läähötti Ville senverran kuin rinnasta vinkuvaa ääntä lähti. ”Jaakoppi minä olen, Israelin Jaakoppi, Jaakoppi palveli Leean tähden seitsemän vuotta ja Raakelin tähden seitsemän ja seitsemän vielä lammaskarjasta, kaksikymmentäyksi vuotta minä kiersin killinkiä, tapuloin killinkiä, kokosin riksiä, kopeekkaa ja ruplaa, kaksikymmentäyksi vuotta, laske se sormillasi, miehen ikä vakusta aviosänkyyn, mutta minä en ajatellut Raakelia, en Leeaakaan, killinkiä vain, ja killinkien tapuloimista pinoksi, jolla oli fregatin paino! Sitkeämpi minä olen kuin Jaakoppi, hän sai Leean ja Raakelin ja seitsemäntuhatta lammasta, niinkuin minä sain fregatin, mutta yhden ainoan yön hän vain paineli Jumalan kanssa siunauksestansa ja ontui jo siitä, kun minun painiskeluni on kestänyt seitsemän vuotta, seitsemän vuoden jokaisen yön ja seitsemän vuoden jokaisen päivän, ennenkuin silmäni näkee Albatrossin ja seison pystyssä kaijilla! Katso miestä, nämä luut ovat kestäneet painin ja lonkka ei nilku, vaikka siunauksen säkki olisi isokin niskaan nostettavaksi! Jaakopille siunattiin kaksitoista poikaa Rubenista Benjaminiin, merillekin mahtuu fregatteja muitakin kuin Albatross!”
Ville oli puhunut itsensä niin hoki, että hän nyt tositeossa oli lysähtämäisillään haminavahdin käsistä möljälle ja tällä oli täysi työ pidätellä häntä pystyssä. ”Turkin sodasta nenä niistettynä!” puhella jupisi hän enemmän itsekseen kuin haminavahdille. Niinkin käy joskus. Raamatussa on puhetta muistakin miehistä kuin Jaakopista. Saul, Kissin poika, sai kruunun, valtikan ja valtakunnan, ja Gilboan kallioilla kerjäsi hän, kymmenen tuhannen väkevän entinen herra, turhaan aseenkantajansa lävistämään ruumiinsa; itse hänen, Israelin kuninkaan oli omin käsin sovitettava miekan tyly kärki rintaansa vastaan ja langettava siihen. Jobilla, Uz'in miehellä, oli lapsia, karjaa ja tavaraa, ystävät ja pitopöydät, mutta muuanna huomeltaina ei hänellä ollut muuta omaa kuin säkki, jolla peitellä raadollista ruumista ja tuhka, jolla kurjana istua, ympärillä kolme viholaista, pilkan lipeätä liukasten kielten kaksihaaraisissa päissä. Seitsemän vuoden pimeinä ehtoina ja pitkinä öinä, kun ei uni saavu silmälaudalle, kerkiää kankein sormin kääntelemään raamatun lehtiäkin ja hakemaan sieltä omat paikkansa! Souda minut Albatrossiin, vielä on minulla isävainajani vanha kello, tässä kourassani, sen saat ja kotoa perintöraamatun, kun tyhjä mies ainoana omaisuutenaan Valmqvistin puodissa rähjätty puku yllänsä sinun ruuhestasi kiipeää fregattiinsa!”
”He-he! tottakai retarin pitää laivaansa pääsemän!” nauraa murahteli haminavahti, joka jo huomasi, ettei hänen kättään enää tarvittu Villen käsikynkässä, ja hellitti siitä: mies seisoi ilmankin paikallaan kuin talven alle jäänyt, pellolle jäätynyt kuhilas! - ”Vaikka toden puhuen, niin kyllä minä soutupalkkani mieluummin otan killinkeissä, kuin kellossa, joka nukahtaa liivintaskuun!” puheli hän irroitellen ruuhen liinaa möljäpaalusta. ”Nauriinne taulussa torkottivat molemmat viisarit prikulleen kahteentoista, ja se on sopimaton numero kellon osoitella näin huomeltaina kukon laulun aikana. Minä olen vanha merimies ja minulla ovat aanaukset ja minä en kymmenestä riksistäkään pistä liivin taskuuni kelloa, jonka viisarit näyttävät vuorokauden umpeensa kahtatoista, sillä se merkitsee, että mieheltä ovat joko ajan tunnit mitatut, tai minuuttiviisari loikkaamassa semmoiseen tuntemattomaan, jota ei viisas minun iässäni enää viitsi lähteä rehkimään!” - Haminavahti oli saanut ruuhen kyljittäin möljän kupeelle ja auttoi nyt käsikynkästä tukien Villeä alas veneeseen, itsekin säntäten itsensä, niin kankealta kuin näyttikin, pölkky pölkyltä möljän seinämällä keikkuvaan ruuheen. Etutuhdolle istuttuaan ja haettuaan airoparin käsiinsä haminavahti kuitenkin vielä, ennenkuin sylkäsi kämmeniinsä ja alkoi soudun, palasi varmuuden vuoksi vielä kerta asiaan. ”Pitäkää itse vaan kellonne ja raamattunne!” puheli hän Villelle, joka maltittomana oli unohtanut istuakaan ja kurkku kurotettuna ja kumaraselkäisenä seisoi keskellä venettä ja ontoin silmin tuijotteli laivaansa kohden. ”Minä soudan teidät omalla riskillä, ja odotan laivan kupeella, kunnes palaatte, niin nähdään sitte, oletteko mies maksamaan soutupalkan killinkeissä selvällä rahalla!” päätti haminavahti ajatuksensa. ”Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni punaisen setelin saan!” jupisi Ville melkein ajatuksettomana, silmät koko ajan naulattuina Albatrossin mustanharmaaseen kylkeen. – ”No, se oli miehen lupaus, sen varassa voi vetää vähän pitempiäkin vetoja!” hörähytti haminavahti hyväpartaisena ja ruuhi lähti liikkeelle semmoista menoa, että Villen sortuutin sillilaukan tahraamat liepeet joka nykäisyltä läpättivät tukeviksi ponnisteleviin sääripiippuihin.
Albatross makasi nyt jo vakaasti ankkurissa. Totisesti, olipa laiva päässyt haalistumaan! Kylki koko pituudeltaan harmaan hallava kuin savirapakossa rypenyt musta lammas, terva varisevilla suomuksilla niinkuin puolen vuotta tiinun laukassa maannut säynään kyljyspieli! Villen alkoi sisu riidellä. Eikö pirun ja murjaanien mustan jumalan nimessä ulkomailla saanut tervaa ostaa? Niinkuin pihaton päätyseinä, kun talvinen tunkio on kärrätty pellolle! Ja plokit! Niin vilkkuivat ja välkkyivät lähtiessä valkoisessa maalissaan kuin pestyt posliinipilkut mustantervaisessa taklingissa, ja nyt niinkuin harmaat räkäklotit roikkumassa kuluneitten touvien päissä! Villen tikuttavat silmät hyppelivät ahneempina ja ahneempina surkeudessa. Kylläpäs on maali saatu virutetuksi toppien nupuista ja raakojen päistä, mastojen välkkyvä värnissa peitetty vihreänsinistyvään sammaleeseen, kantäkkilista liisteillä kuin köyhän talon sontareen puuantura, ja, jumaliste, onko kapteeni vetänyt vanhan sänkylakanansa lipuksi toppiin, senverran siinä rievussa on väriä ja eheätä kanttia! Ville oli huomannut senkin, että galjuunakuva kokkapuun alla oli nenäpuoli ja puuhelmistä immen avoimella kaulalla enimmät lohenneet ja halkoisia: mikä hemmetti niitäkin on käynyt kolhimassa? manasi hänen sisuksissaan kasvava kiukku.
Nyt alettiin olla jo perillä, haminavahti oli kääntänyt kankeata niskaansa senverran, että hänkin jo teki huomioitaan. ”Ei tervan hajua laivassa”, puheli hän airoillansa ruuhta kyljittäin laivan sivulle liikehtien. Villen silmät olivat kuin noiduttuina ja liikkumattomina naulatut veden rajaan laivan kupeeseen, jossa sotkui ja velloi niin pitkälle ja syvälle kuin hallavan viheriästä merestä laivan kylkeä eroitti kyynärän pituinen, keltaisen likainen parta. ”Pohjan allakos Kalle lastiansa laahaa Brasiliasta asti?” kihelmöitsi hänessä närkäs kysymys. ”Onkos Atlanti ollut Kallen mielestä luutimisen tarpeessa, kun sitä tuommoisella lorvilla on pitänyt lavaista? Ihmekös, jos on astia meressä upi räämäisiä vantteja myöten, kun on rahdattu kölin alle lastiksi koko tropiikki!”
Harvoin on sisimmältään karvaisempi retari siirtänyt silmän hapanta laivan kupeelta fregatin reilinkiä kohden, kuin siirsi Ville silloisena lokakuun viluisena huomeltaina Vaasan satamassa haminavahdin ruuhessa närkästyneet näkimensä kupeen kellahtavasta ruohosotkusta verkalleen fregatin haaltunutta tervaseinää pitkin ylöskäsin. ”Niinkuin petsattu elfenpuu, niin kiilsi tuokin kylki seitsemän vuotta sitten, jokainen sauma paksussa piessä ja lankun pinnat tervan mustassa posliinissa!” kerkesi ajatuksen nirko repimään hänen sydäntänsä, kun hän lankku lankulta laski jokaisen sauman suun, jonka raosta pullotti ruokottoman alastomana tilkkeen harmaan paljas, virutettu hamppu. Golgatan laellekin päästään askel askeleelta, ja retarin silmäkin saavutti viimein parraspuun. Mutta jos oli karvainen karvas miehen sisu, niin karvaisempaan vielä saivat nyt miehen silmät tuijottaa, päivässä oli nimittäin nyt jo myöskin huomattu tulijat, ja kun Villen silmät tarkastusmatkallaan olivat viimein kiivenneet Albatrossin parraspuuhun saakka, niin kurotteli sieltä reilingin ylitse karvamätäs, jonka ymmärsi ihmisen pääksi, kun ajatusta viljeli. Kalleksi Villekin otuksen kohta arvasi, vaikka sai sinne tirkistää, ennenkuin sammaltukun keskeltä eroitti kiiluvat silmät, joissa oli naurun sulaa sen, minkä pieniin tihruihin mahtui. Karvaisuus oli nimittäin tässä tapauksessa pelkästään ulkopuolista laatua, ja kun parran takkuun paremmin kerkesi tottumaan, niin olisi silmien kurista päätellen voinut lyödä voittovedon siitä, että pensaston peitossa olivat huulten ja poskien palvot varsin tyytyväisessä naurun toimituksessa.
”Retarikos sieltä on tulossa?” kuului mättään sisuksista ääni, jonka lähtö todisti, että niitä suupieliä ei oltu seitsemään vuoteen ainakaan puhumisen turhuuteen liiaksi viljelty, se särähteli niinkuin avaimen kierto lukossa, jonka vietereihin on paatunut vuosikausien ruostetta. Mutta kun lukko kerta heltiää liukumaan, niin mikä hätä silloin on sälistä edelleen! Ja Kalleltakin, kun hän kerta oli äänensä löytänyt, pääsi puhe merkillisen liukkaasti. ”Terveiset West-Indiasta ja Ost-Indiasta!” höröttelivät partaiset huulet jo valtoimeltaan juttua niinkuin vuoskymmenen vanha viinipullo sisältöänsä, kun päällimmäinen homeenkokkare on pulpahtanut kurkkua tukkoamasta. ”Mutta mihinkäs retari on vatsansa pudottanut? Housut lommolla siltä kohdalta, johon ruoka talletetaan, niin että suruksi vetää räätälin turha vaivannäkö ja vaatetavaran haasko! Eikös Närpiöstä enää voinauloja ostaa saa?” - Kallella oli kieli aivan karkumenossa, kun se kerta oli onnella päässyt liikkeelle. ”Ja mihinkäs retari on partansa varistellut, kun on vain harva haivena siellä täällä leuan päässä? Minulla sensijaan se puskee joka paikasta esiin, silmät sentään ovat senverran pysyneet selvillä karvoista, että kurssin näki ottaa kotohaminaa kohden!” tyydytteli Kalle äkillistä puheliaisuuden tarvettansa. ”Konsti, viskaapas köysi retarille, että saadaan hilata äijä puurin puolelle, ja katsella, miltä semmoinen ihminen näyttää, jonka anturain alla on ollut maakamaraakin viimeisinä seitsemänä vuotena!” komenteli Kalle puurin puolellekin.
Ville ei toistaiseksi ollut puhetuulella, hän vain seisoi ruuhessaan verrattain umpisuisena miehenä ja katsella kyräili epäluuloisesti konstin hommia, joka oli loikannut reilingin partaalle ja siellä piuvaili käsissään paksua köysivyyhtiä. ”Underhoi!” kuului samassa ylhäältä, ja oli Villessä senverran vanhaa nopsakkuutta, että kerkesi päänsä väistämään tieltä, kun kahden tuuman köysi raskaana kimppuna kolisi ruuheen. Haminavahti vanhana merimiehenä siihen kiinni kimpasi: Villellä oli täysi toimitus omasta pystyssä pysymisestään, ettei tippunut päistikkaa ruuhen partaan ylitse Albatrossin limaiseen ruohosohjoon. Kapteenin kulmaluitten takana oli sillä välin ajatus värkännyt lujasti, koska hän yht’äkkiä äkkäsi selittämisen rakoa asiassa. ”Köysiportaat olivat kelvottomat, risahtivat poikki Bombay'ssa, kun tullinuuski kiipesi laivaan - se pahus osasi uida, niin että se pelastui! - ja kun on tässä pitänyt säästellä, niin en raskinnut osaa uusia, eikä köyttäkään ole sillä tapaa liikaa, että olisi plissattu puurissa vanha eheäksi, astuimetkin olivat jo lahot!” selitteli hän juurtajaksaisesti toimitellen. Haminavahti oli sillävälin kirvottanut köysiläjästä touvinpään esiin ja kurottanut sen Villelle, joka huomattavasti neuvottoman näköisenä sitä nyt piteli ja taivutteli käsissään; kopettunut ja kankea se olikin, niin että kysyi melkein voimia ranteimissa, kun sitä luokaksi väänsi. Kapteeni ehättikin paikalla lohduttamaan ja neuvomaan: ”Hyvin sillä puurin puolelle pääsee! Kierasee pari kertaa uuman ympäri vaan ja solmii pukinsorkkaan mahan kohdalle, miehet hilaavat raakaplokista ylös ja konsti ja puosu pärjäävät puurin puolelle!” Kapteeni murahti rohkaisevasti. ”Sillä lailla me Kap'issa ryssän konsulinkin laivaan nostimme! Paljon lihavampi mies kuin retari oli silloinkaan, kun matkalle lähdimme, ja hyvin paikat kestivät!” - Ymmärsi Villekin, ettei asia odottamisesta parantunut, hän sai köyden taipumaan pari kertaa ympärilleen, hän kaarasi sen varmuuden vuoksi kolmeenkin varviin uumilleen, ja haminavahdin avulla saatiin pukinsorkkakin syntymään, kun kaksin miehin puunattiin kovan uppiniskaisen köyden kimpussa. Senjälkeen ei ollut enää kuin puolen minuutin sätkytteleminen ilmassa, ennenkuin retari hengästyksissään ja ilmaa keuhkoihinsa pärskytellen seisoi fregattinsa kannella ja sai mutistuksi jotain laskuportaista: ”Miksei niitä hissattu alas, että olisi ihmismäisesti päässyt laivan puolelle?”
Kapteeni joutui taas selittelemään. ”Laskuportaat olisivat tosin olleet erinomaiset nyt!” myönsi hän auliisti. ”Mutta kuka semmoisia mööpeleitä olisi raskinnut käyttää matkan rähjässä? Eihän meillä mamselleja ole puuriin kiivennyt? Ja kun touvit ovat semmoisia pahuksia, että ne kuluvat seilatessa, niin on täytynyt plissata niiden jatkoksi laskuportaiden köydetkin ja tarpeeton puuvärkki on senjälkeen käytetty ovien ja luukkujen paikoiksi, kun ne jumalattomat aina kekkaavat pahimmista paikoistaan! Ja mitäs siitä, hyvinhän on käynyt, koska tässä ollaan takilla terveinä ja kättä paiskataan!” ohjasi hän juttua ovelasti paremmille urille. ”Terve pikiseen kouraan!” puheli hän ja kökötti senverran kuin kankeata käsivartta oikenemaan sai, oikeanpuolista etu-ulointaan retaria kohden.
Mutta se käsi sai jäädä kurottamaan tyhjään ilmaan. Laivan isäntä oli nyt jo selvinnyt senverran pökerryksestään, että huomasi seisovansa turvallisella takilla ja veti molemmat kätensä selän taakse katsella luimistellen melko tuikeasti kapteenia silmävalkuaisesta silmävalkuaiseen. Hän oli nyt jo täysin perillä siitä, että hän seisoi oman fregattinsa kannella.
”On meillä muitakin selvittelemisiä ennenkuin käsiä ruvetaan tuhrimaan toistemme käsiin!” kivahti hän kiristäen kätensä selän taakse niin loitolle kuin suinkin, ikäänkuin pelkäisi hän, että kapteeni kävisi sieltä noutamassa hänen kouransa kurotettuun kämmeneensä. ”Missä hemmetissä sinä ole laahannut laivaa, ja missä kunnossa sinä tuot sen takaisin! Minä annoin sinulle aluksen kuin putsattu salonki, ja sinä tuot sen takaisin sikapihattona!” tiuski hän, kun silmä oli sattunut kannella juoksentelevaan porsaspariin.
Hölmistyneellä kapteenilla oli käsi vielä kurotettuna ilmaan, mutta paluumatkalla se jo oli raapasemaan harittavia niskakarvoja. Hänen silmänsä olivat seuranneet kapteenin silmiä porsaspariin, ja muun puhumisen puutteessa alkoi hän niskakarvojansa kynsien selitellä viattomien elikkojen olemista. ”No, kun meillä on ollut pitkät matkat, niin olen kasvattanut sikoja täällä, että on joskus tuoretta läskiä suuhun!” puheli hän järkeä retarille. Ja luullen yht'äkkiä äkänneensä syyn retarin selittämättömään kuvastumiseen, komensi hän konstille: ”Toimita pojat nostamaan sikaruuhi puoleen kajuutan oven edestä, että retari pääsee mukavammin kävelemään kajuuttaan!” Ja laivan isännän puoleen kääntyen jatkoi hän sopuisasti: ”Käydään sisään nyt kajuutan puolelle, niin saadaan puhella asioista paremmin. Ei ole tullut kirjoitetuksikaan, kun käy se kirjoittaminen niin kankeasti ja turhia maksuja vaan saa maksaa. Singaporessa kerran aloin kirjoittaa, mutta en saanut kirjettä riitatuksi ennenkuin laiva tuli lastiin, ja mitäs minä olisin pelkän kirjeen vuoksi jäänyt laivan kanssa Singaporeen makaamaan, kun oli hyvä pasaati Valparaisoon? Arvelin, että tiedätte te minun voimiseni ja jaksamiseni muutenkin, ettei minun sitä paperille tarvitse präntätä, ja mikäs hätä retarilla oli maissa odotellessa?” Kalle puheli edelleen sopunuotissa, vaikka tunnustaa täytyi, että silmissä alkoi viskellä punaisesti ja ääni käydä tikuille. Vanhoja rippikoulutoveruksia, eikä vielä oltu kättä paiskattu edes, vaikka niinpaljo oli lauteerattu! Onkos tämmöinen laita vastaanottoa, kun on rähjännyt seitsemän vuotta toisen hyväksi sitkeästi kuin sontiainen kasassa! Mitä ajattelivat merimiehetkään ympärillä? Konstikin, järkimies ja puosukin, joka koko reisulla ei ollut seitsemään vuoteen puhunut ainoatakaan tarpeetonta sanaa suustaan, katselivat nenäorsiansa pitkin laivan kanteen ikäänkuin olisivat häpeilleet jotakin. Kapteenilla alkoi veri sakoutua niskaan.
”Viis ja viisikymmentä minä sinun voimistasi, mutta minun laivani!” tiuski laivanisäntä silmät semmoisina kuin olisi tahtonut syödä koko kapteenin karvoineen päivineen. ”Raippaa ansaitsisit Vaasan torilla, semmoisessa pinteessä olet minua pitänyt seitsemän vuotta! Seitsemän vuotta koko omaisuuteni vesillä ja minä kuin säkissä tietämättä mistään! Seitsemän vuotta juossut postikonttorin luukulla joka ikinen postipäivä, seitsemän vuotta tirkistänyt silmäni sokeiksi aviisoiden laivauutisiin, seitsemän vuotta kirjoitellut konsuleille kaikissa maailman riikeissä ja valtakunnissa, eikä Albatrossista nimen hajua! Silakkaa ei kärvennetä hiilustalla pahemmin kuin sinä seitsemän Jumalan vuotta minua! Minulla on kymmenen kynttä sormien päissä, kiitä lykkyäsi, etteivät ne ole poskiparrassasi tällä hetkellä!”
Kalle oli komentosillalta tarpeeksi monta kertaa katsellut meren vihreään valkuaiseen parraspuun takana, kun se pahimpana kattilana kiehuu ja sähisee sillä välimatkalla, jonka silmä erottaa suitsuvan reilingin ja roiskuvan taivaanrannan väliltä, tietääkseen kokemuksesta, että on pirun puuskutellessa paras reivata riepuja raakapuissa, minkä kynsiltä kerkiää ja jättää kiroominen siksi, kun meri on lakannut sylkemästä. Niinpä hän nytkin tyrehytti kiukun nousemasta niskasta aivoja hämäämään, sylkäsi vain läjäyksen kanteen, ja sanoi sitte sopuäänellä: ”Vai retari on ollut levoton laivansa puolesta? Sitämar se Ryssän konsulikin Kap'issa puheli, sama, jonka hilasimme laivan puolelle, jutteli että konsulaatista on moneen kertaan kyselty, onko Albatross paseerannut Kap'in. En minä sentään pitänyt asiaa pahempana, koska juuri olimme kotomatkallakin, Rio'n kautta vain Suomeen, arvelin sitenkin, että eivät asiat vanhene, vaikka ne suullisestikin puhuu. Olisi sitäpaitsi tarvinnut viipyä viikon päivät ankkurissa Kap'issa, ennenkuin minä olisin saanut kirjeeni riitatuksi paperille, ja minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!” lisäsi Kalle vielä taitavasti pienen varareivinkin juttuunsa.
Kapteeni oli puhellessaan lähtenyt kävellä vankkaamaan kajuutan ovea kohden, jonka edestä sikaruuhikin jo oli nostettu puoleen. Hänellä oli se viekas taka-ajatus, että laivan omistaja seuraisi jäljestä ja he pääsisivät miesten silmistä pois kajuutan puolelle selvittämään asioita. Siinä hän olikin laskenut sträkin oikein, sillä laivan varustaja, vihapäissään ensin potkaistuaan tarpeettoman tylysti jaloistansa puoleen toisen laivan porsaista, joka tuttavuutta rakentaen oli viattomuudessaan tullut kahnuttelemaan kylkeään hänen säärtään vastaan, säärysti niin nopeasti kapteenin jälestä, että kerkesi kajuutan ovelle ennen tätä ja isäntävaltansa näytteeksi astui sisään tyhmistyneen Kallen nokitse.


III


Kajuutan puolella nyt siis olivat laivan isäntä ja kapteeni. Jos ruokailuhytissä kuppeja kalisteleva kokki olisi painanut korvaa kapteenin jälessään tiiviisti sulkemaan oveen, ei hän aluksi olisi kuulemastaan paljoakaan lihonnut. Kajuutassa oltiin nimittäin toistaiseksi aivan visusti suun käyttämiseen nähden. Kapteeni olisi jäänyt oven suuhun seisomaan, mutta retari oli kohta sisään päästyään alkanut merkillisen harppailun pienen kajuutan toisesta kulmasta toiseen. Kapteenin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti sortuutin kuluneet liepeet kerkesivätkään heilahtamaan uuteen iiriin retarin kintuissa joka kerta, kun kurssi kajuutan kulmassa käännettiin. Olisi astiassakin klyyveri takastaagissa, niin ties kuinka sojosti sieppaisi tuuleen! aprikoi Kalle asiallisesti, mutta närkästyi samassa: vihtoo korteillaan kuin kärpäsiä nurkista! ajatteli hän. Ei tuolla juoksemisella Vaasan Haminaa pitemmälle kuitenkaan päästä!
Retari tuskin ajatteli paljon mitään, harppasi vain, vuoroin kädet hieromassa selän takana, vuoroin kämmentä tahkoen edessä. Joka kerta kun hän menossaan sivuutti oven suussa seisovan kapteenin, tuhautti hän nenäänsä ja nikautti olkapäitä, mutta juoksi entistä vinhemmin edelleen, ja vaikka meno oli kova kohta alussa, kiihtyi vauhti knuuppu knuupulta joka kierrokselta. Kapteeni oli aluksi kajuuttaan tullessaan ottanut lakin päästään, mutta se oli jo löytänyt takaisin totutulle paikalleen torroisella tukalla, kädet olivat hakeneet itsensä verrattain syvälle nutun taskuihin, ja mitä useamman kerran ja mitä uhkaavamman läheltä retari syöstävänä luikki kapteenin nokan editse, sitä leveämpään tanaan asettuivat kapteenin lyhyet sääret köysimatolla oven edessä: kapteenissakin alkoi nähtävästi kiehua veri.
”Minulla on pukspröötti naamassa törröttämässä niinkuin sinullakin, vaikka lyhyempi, pysy siitä sen matkan takana kuin tarvitaan, ettei stryykätä yhteen!” sanoi hän, kun Ville jo pyyhkäisi hänen ohitsensa melkein nenän päitse. Ja puheen alkuun päästyä oli jo helppo jatkaa. Mikäs retaria vaivaa?” kysyi hän. ”Olen minä nähnyt punaisia ihmisiä ja keltaisia ja kuparin värisiä, mutta en ikinä tätä ennen vihreitä ja kretliinin kirjavia! Murjaanit tervehtivät toisiaan hieromalla nenänpäitä vastatusten ja kiinalainen turjuttaa tuttavaansa pitkästä palmikosta, mutta jumaliste, jos minua koskaan on tervehditty loikkimalla silmieni edessä niin, että nenänpääni on vaarassa! Minä olen reisannut seitsemän vuotta uskollisesti retarin laivaa, ja vielä ei retari ole antanut kämmentä tervehdykseksi!” Oven suussa seisoi jokseenkin painava ja karvainen mies, vaikka lyhkäinen, varsinkin koipipäästä, ja pikkaisista silmänpippuroista oli leikki kaukana.
”Kämmentä ja kämmentä”, laukesi nyt sana retariltakin. Ja loikaten kajuutan kulmasta parilla askeleella aivan Kallen eteen, kirkui hän, silmät aivan toisen silmiin tyrkäten: ”Ennen minä rupisammakon pivooni otan kuin sinun kämmenesi! Seitsemän vuotta uskollisesti seilannut minun laivaani!” kähisi hän saaden tuskin sanoja kurkustaan. ”Seitsemää minuuttia kauemmin sinä et tämän laivan lankkuja polje, jos minä aluksessani mitään määrään! Tilit tänne, ja saat sätkytellä sinä vuorostasi lyhyitä koipiasi ilmassa, kun sinut porsainesi hilataan raa'an päästä ruuheen!”
”Älä silmiin lennä, näen minä sinut kauempaakin! torjui kapteeni, joka nyt oli tosissaan suuttunut mies. Eikä minun sääriäni mikään pohjaa! Maapallon toiselle puolelle minä niillä olen päässyt, vaikka ne lyhyet ovatkin. Pitkällekös sinä olet ehtinyt pitkine kinttuinesi Vaasan tulliporttien ulkopuolelle?” Kallen olivat kädet siirtyneet nutun taskuista housun taskuihin, silmän pippurat iskivät valkeata ja parta törrötti poskilla oikein vaarallisen näköisenä kaikkiin kompassin suuntiin. ”Enkä minä laivasta niin vaan lähde!” sanoa täräytti hän. ”Raha-arkkuni minä otan vaikka pirun näpistä!”
”Raha-arkkusi?” sävähti laivan isäntä epäluuloisesti. ”Minkä raha-arkun?” Ville oli hetkeksi unohtanut kiukkunsakin ja silmät harppivat Kallea kuin kaivonkoukku pohjaan uponneen ämpärin sankaa.
”No, omani tietenkin!” vastasi kapteeni. ”Killingilleen olen joka kuukauden viimeinen päivä laskenut siihen sovitun palkkani seitsemän vuoden aikana. Siinä on vanhuuden turvani, ja sen vien mukanani, vaikka lähettäisit kymmenen kasakkaa niskaani!” Ei koirakaan kostamatta kärsi sitä, että luupala kiskotaan sen härisevistä hampaista: se ymmärtää leikin sillä tavalla, että sieppaa härnääjän ranteimen suupieliensä rakoon! ”Minulla on vielä senverran selkeätä järjen tippaa päässä, että minä varotan kenenkään pistämästä näppejänsä minun rahakistuani lähelle! Koiran täytyy häristä, mutta mies sanoo asiansa selvällä sanalla, ja se on tässä tapauksessa se, että minun arkkuni on minun, ja se mies saa tekemistä minun kanssani, joka sen minulta aikoo ottaa!” - Kalle näytti oven suussa jotenkin vaakavalta mieheltä tällä hetkellä. Eihän pituutta tumpissa paljoa ollut, mutta se, mikä oli kokoa, seisoi jotakuinkin tanavasti tallukoillaan: täräystä oli sekä miehessä että sanassa.
Villekin vääjähti hiukka, pysähtyi senverran juoksussaan, että kortit sortuutissa pääsivät sekunnin parin lepoon ja tirkisti tyrmistyneenä kapteeninsa karvaiseen naamaan. ”Nousee takajaloilleenkin vielä!” ällisteli hän. ”Ryövännyt minua seitsemän vuotta, ja kiukkuinen vielä, niin että kipenöi! Melkein kuin minä olisin vastuussa ja hän tuomion enkeli!” Mutta ei aallon harja, kun se kurkistelee reilingin yläpuolilla, kauvoja emmi, vaikka se tuntuukin tuokion harkitsevan ilmassa vaappuen suitsuako edelleen vai ei, ennenkuin murto jo kuohuu sähisten ja hulisten takille. Villekään ei kerjennyt kauan kummastelemaan, kiukku viskeli sisussa liika korkeata harjaa, ja suuttumus lonsosi ryöpyten syyllisen viattomaan niskaan. Se järki Villellä vihassansakin kuitenkin oli, ettei käsirysyyn rynnännyt, niin paljo kuin kynsiä syhyikin siihen, ja niin läheltä kuin haritetut sormenpäät harasivatkin Kallen poskihaivenia - sellainen olisi ollutkin Villen puolelta varsin epävarma yritys, sillä Kallen tämmistä näki, että velkapuolelle hän ei sellaisessa tiliselvityksessä aikonut jäädä - käsirysyyn ei siis Ville katsonut otolliseksi ryhtyä, mutta sanapurkua ei olisi enkeli taivaasta voinut torjua Kallen yltä: liika pakilleen oli mielenkerä sakoutunut seitsemän vuoden katkua.
”Vai minun rahojani sinä höyheniksi ajattelet vanhuutesi polstareihin? Kaapi home mastojen kyljistä ja sammal laivan pohjasta, niin pehmeämpää polstarin täytettä saat siitä ja potkit loppuikäsi hyvällä omallatunnolla tavaraa, joka on sinun rehellistä ansiotasi! Vai naurisvaras vielä tulee kysymään päiväpalkkaa siitä, että on näppinyt halmeen tyhjäksi ja jättänyt pelkät mullan kokkareet saralle? Kärytät minua seitsemän vuotta kuin silakkaa halstarilla j a tuot minulle traakin takaisin kuin lammaspihaton, kun minä annan sinulle Vaasan komeimman laivan, ja minun pitäisi tässä sortuutissani - näetkö, kuinka se kiiltää? Se on minun juhlasortuuttini Albatrossin ristiäisistä! - minun pitäisi tässä sillirähjäisessä sortuutissani katsella, kun sinä raha-arkku niskaryhällä kiipeät Albatrossin salaisen reilingin ylitse maihin? Luuletko sinä minua särkeväksi hampaan ikenäksi ja itseäsi iilimadoksi, häh, joka pullottaa toisen verestä lihavana?” melkein vinkui Ville silmän ruskeat leiskumassa tuuman päässä Kallen teräksen harmaista. – ”Sitä raha-arkkua ei liikuteta, ennenkuin tilit ovat selvät!” kiljahti samassa laivan isäntä äkkiarvaamatta kolmessa äänikerrassa niinkuin Hekumista opetteleva kukonpoika, silmät lävistivät edelleen yhtä läheltä Kallen naamaa. ”Selvitä tilit, tai vangin kyydillä sinut laivasta satamaan toimitetaan!” lähti vielä kimeämpi ääni kurkusta ja silmät pistivät kärkiänsä vielä uhkaavammasti lähelle.
Kalle oli tähän asti seisonut melko jykevästi anturoillaan: mitäs on seisoessa miehen, joka on tottunut pistämään jalkansa aina sen verran tanaan, kuinka meri kulloinkin muljaa alla? Mutta nyt oli ylihaalinki liika äkkijyrkkä Kallenkin ketaroille! Miehessä tapahtui odottamattoman nopea muutos. Ensiksi asettui parran äreä karva poskipäillä sileään lakoon, vuoroin tulivat kädet esiin housun taskuista, ensin tipahti vasen ja sitte oikea, sekuntia myöhemmin oli käsi lakaissut lakin päästä, ja retarin edessä seisoi nyt varsin lakean näköinen mies, silmät räpyttelevinä.
”Tilit? Jaa, että retari kyselee tilejä, niin?” sopotti Kalle omia sanojaan kertaillen. Oli tullut kuin palanen kurkkuun nieltäväksi, ja polvia heikotti pahemmin, kuin silloin kerta komentosillalla Valparaison kohdalla, kun Albatross kerta oli saanut ällin puskea puksprööttinsä niin sitkeästi mereen, ikäänkuin ei aikoisi sitä sieltä kirvottaakaan ja Iso-Valtameri, pahalla kyljellänsä ollen samalla kertaa hulisteli ylälaidan takaa yhdellä ryöpsäyksellä kymmenkunta tonnia liikojansa takille sähisemään. Jokos tämä nyt on menoa? imi silloin maksan juuria huikaiseva kysymys, mutta totisesti, heikommalta kuorelta tuntui tällä hetkellä Albatrossin kansilauta anturan alla kuin silloin, vaikka nyt oltiinkin vakaassa ankkurissa Vaasan haminassa, ja merta oli kölin alla sama verta syliä kuin silloin nieleviä virstoja! 'Olisi silloin menty, niin ei tässäkään paikassa tarvitsisi seistä!' pilkisti mielessä pelastuksen rakoa hakeva ajatus.
- ”Niin, että retari kysyy tilejä?” varmensivat huulet vielä kerta tiukan paikan. Mutta merimies ei saa hellittää kättä ratin nappuloista, vaikka meri longottaisi kitaa julmemminkin ja parras pitkin pituuttaan ryyppäisi sylen korkuisenkin siemauksen! Kallenkin karvainen merimiespää älysi, että jos nyt oli nostettava kuuton laita särppäämästä tarpeettomia, niin oli ratilla kiiru ja rattimiehen kämmenen oltava liukkaan nappulan vaihtamisessa.
- ”Tilit ja talit! Mitäs miesten välillä turhia pelejä ja voitelemisia!” löysäsi hän jutun kurssin puuskan juonen mukaan. ”Rehellisiä miehiähän me kumpikin olemme ja vanhoja rippikoulukamraatteja!” yritti hän torjua laitapuulta kielakkainta ärjynäkää. ”En minä mitään tilejä ole pitänyt!” helppasi hän äkkinykäisyllä kuutitkin naakeleista ymmärtäen, että tuulelta taittuu sisun niska, kun ei sillä ole riepua tiellä, mihin puskea. ”Veisi aikaakin turha paperin tuhriminen, niin ettei kerkiäisi navigeerata!” koetti hän puhua järkeäkin sekaan. Ja arvellen, että nyt oli pahin puuska vältetty ja sai taas siepata kurssiin, alkoi hän johtaa retaria asioiden tolkulle. ”Riksilleen olen laskenut arkkuun joka kolikon, joka on luettu kouraani, oliko puntaa vaiko milreissiä, kultaa vaiko paperia!” selitti hän ja silmä kiristyi taas rehellisesti retarin valkuaisiin.
”Arkkuun?” kimmahti laivan isäntä tyrmistyneenä, ymmärtämättä pitikö hänen hypätä nahoistansa vai harata ajatuksensa selviksi siitä asiasta, kumpiko heistä kahdesta oli hullu, kapteeniko vai hän itse. ”Omaan arkkuusiko sinä olet laivan tienstit laskenut? Ja sen sinä nyt veisit mukanasi?” höpisi hän silmät ja ajatukset niin löysinä kapteenin parran sammaleessa kuin purjeen riepu, joka tuulesta päästettynä tolkuttomana roikkuu ja hakkaa raakapuulta.
”Omaan arkkuuni?” Nyt oli kapteenin vuoro hölmistyä. ”Onko retarilla puuroa pääkopassa?” tuimistui hän. ”En suinkaan minäkään kooho ole! Omat rahani minä omaan arkkuuni pistän, ja laivan rahat laivan arkkuun. Kun ensimmäinen arkku tuli täyteen, annoin timperin laittaa toisen suuremman - siihen ne laskuportaan lankut käytettiinkin - ja sekin on nyt täynnä. En minä näin nopeasti olisi vielä palannutkaan, mutta kun arkut tulivat täyteen eikä hyttiinkään enää mahtunut uutta arkkua lisään, niin läksin kotiin päin seilaamaan!” - Kapteeni oli niin tosissaan ja otettu asiasta, että hän katsoi tarpeelliseksi näin juurta jaksaisen selityksen, hän kaiveli samalla nahkatakkinsa kauluksen alta esiin jotakin ja sieltä tulikin pienen ähimisen jälkeen näkyville ensin miehen pikkusormen paksuista nahkasiimaa ja senjälkeen siitä riippuva raskas avainkimppu. ”Tässä avaimet ovatkin!” selitti kapteeni edelleen, kirvotellen niskan taitse kiertävää nyöriä karaisten korvallistensa ylitse vapaaksi: neljä jykevää avainta killui ja kalisi nahkasiiman päässä, kolme suurempaa ja yksi pienempi.
Laivanisäntä oli kapteenin puhuessa asettunut melko hiljaiseksi mieheksi, silmät vain pyrkivät kapteenin toimituksista pälyilemään kapteenin hytin ovelle, jonka poikitse todella oli määrlötty rautakankinen telje, ainakin yhtä jykevä ja paksu kuin puomi Valmqvistin puodin ovella. ”Kukas senkin puomin on tänä huomeltaina pudottanut paikaltaan, kun minäkin olen tässä?” kulki Villen mielessä joku selväkin ajatus, kun silmät joutilaina harittivat ruostekarstaiseen rautaan. ”Pielipuutkin turmeltu, kun on isketty tuommoiset väkimäärlöt hienoon maalattuun lautaan!” yritti äskeinen mielennäräkin vielä nostella harjaksiaan sisuksissa. Mutta riitingit alkoivat Villellä olla nyt jo niin sekaisin, ettei tämäkään ajatuksen lanka kiertynyt pitemmälle. ”Saapa Brasiliastakin ostaa komeankokoisia lukkoja!” mietti hän vain, kun silmät loihdittuina pitelivät ja mittailivat pienemmän ryssänlimpun kokoista esilukkoa rautapuomin päässä. ”Tuommoisen puomin ja tuommoisen lukon takana ei talletetakaan pelkkiä makuukoijun kirppuja!” alkoi kummallinen toivo kuiskutella Villen korvanjuuressa. ”Kun niin visu mies kuin Kalle on raskinnut rustata tuommoisen lukon, niin hänellä on kolikkoa lukittavana!” nosti usko jo varmemmin päätään. ”Vaikk'ei siltä vielä ole sanottu, että niitä kolikkoja lapiokaupalla on, sillä Kalle oli jo rippikoulupoikana semmoinen mies, että lantinkiiltävä kätkettiin kymmenkertaiseen solmuun nenäliinan nurkkaan!” hillitsi ja pidätteli Ville viisaasti ajatuksiaan, jotka hän itsekin huomasi olevan karkumenossa.
Semmoinen vietävä se lukonlempo kuitenkin oli, ettei Villessä enää ollut miestä kirvoittamaan silmiään sen mustanpullottavasta kyljestä, ennenkuin Kalle viimeinkin oli saanut sälistetyksi avainkimppunsa selkeäksi ja valinnut joukosta oikean avaimen, sen jossa oli isoin lehti.
Kallen huomio oli nyt niin piukasti hänen toimituksissaan, ettei hänen mieleensä suinkaan tullut hiiskaista sanaakaan, ja Villellä puolestaan oli hänelläkin niinpaljo selvitettävää ajatuksissaan, ettei hänelläkään tällä hetkellä ollut kutsumusta minkään kaltaiseen jutun pitoon, vaikka kaikenlaista turhanaikaista mahtuikin kummastelemaan mieleen, niinkuin semmoinenkin joutilas kysymys: Oletko sinä punninnut noita avaimiasi: vissisti runsas neljän naulan taakka paidan rinnallasi painamassa! Kajuutassa vallitsi siis verrattain juhlallinen hiljaisuus, ja Ville tunnusti myöhemmin muillekin, että Kalle lyhyine säärineen oli näyttänyt aika juhlalliselta mieheltä, kun avain viimeinkin oli valmiina hänen käsissään ja hän oli astellut kajuutan poikitse makuukoijun ovelle. ”Tumppi mieheksi, mutta astumisessa leveyttä niinpaljo, kuin kajuutan ruumaan mahtui!” selitti Ville myöhemmin. Kurssi oli kapteenilla nyt sträkilleen varma, avain upposi reikäänsä kuin löysätty ankkuri mereen, kierros ja kaksi ja lukon vieteri ponnahti auki kuin ammuttu. Siihen on haaskattu voidetta kuitenkin, vaikk'ei muuhun missään laivassa! kerkesi Ville välillä ajattelemaan, kun puomi jo samassa salisi määrlöltä ja raskaasti heilahdellen jäi vakavasti roikkumaan pihtipieltä myöten. Kolmen leiviskän rautakanki höylätyllä ovella, jonka peilin kuka hyvänsä potkasee jalallaan halki! arvosteli Villen puotimiehen tottunut silmä ammatillisesti ja asiallisesti. Kallen pitää laittaa rajua, mitä hän laittaakin!


IV


Makuukoijun lautaovi oli nyt selkosen selällään. Sai Ville vähän kurkistetuksi sisäpuolelle, vaikka Kallen leveä selkä nyt täytti melkein koko oviaukon: hän oli jo valikoimassa uutta avainta kimpustaan. Häämötti siellä todella toisella seinällä pari jykeätä, runsaan kyynärän korkuista arkkua, toisella seinällä oli ruokkoomaton sänky. Ei Villekään enää malttanut, vaan seisoi hänkin jo koijun ovella ja kurkisteli Kallen olan ylitse sisään, minkä kurkussa mittaa riitti. Kaksi arkkua niitä todella oli ja koko seinämitan ne täyttivät. Toinen oli maalattukin, sivelty merenvihreäksi, nurkat mustiksi, mutta toisessa, suuremmassa oli jäljellä vielä laskuportaan lankkujen tervapinta. Ja kylläpäs niitäkin ovat varjelemassa lukot! aprikoi Ville, kun katseli sitä avaimen sorkkaa, jota Kalle juuri selkää ja polvea kyyristellen upotti suuremman arkun avaimenreikään. Ahdasta kopissa oli, Kallen tavallista tukevammat säärentyngät töintuskin mahtuivat pujottelemaan siinä kapeassa solassa, joka keskilaattialla oli maltettu jättää sängyn laitapuun ja arkkujen etuseinän välille, isompi arkku oli tehty niin leveäksi, että Kallen oli liikuttava taiten sekä jaloin että käsin, sovitellessaan runsaan korttelin mittaista avainta lukon suuhun.
Luonnisti se, kun kärsivällisesti jonkun kerran yritti ja oli vanhaa tietoa siitä, mihinkä tanaan avain oli asetettava, jotta se luiskahti paikalleen huolimatta sängynlaidasta, joka vastapäisellä puolella hangotti liika lähellä kiusaamassa. ”Tuli misti lasku ja arkun mitta ahnehdituksi kvarttituumaa liika leveäksi!” piti Kalle tarpeellisena selitellä asiaa, kun avain viimein neljännellä yrityksellä onnellisesti solahti sijalleen sen jälkeen kuin sen käsilehti oikein sihtaamalla oli sovitettu siihen varhoon, joka oli kulunut vastakkaiseen sängyn laitaan. Villellekin oli toimituksen jännitys vääntänyt hikikarpalon otsalle, hän oli tehnyt parhaansa auttaakseen Kallea tämän ensimmäisissä turhissa yrityksissä pitämällä kielenpäänsä niin visusti keskellä suuta kuin suinkin, nyt hän pyyhkäisi otsaansa kuivaksi ja huoahti helpotuksesta, kun avain kaksi kertaa kierähti lukossa ja Kalle killuttaen avainnyörin hampaisiinsa kaksin käsin nosti raskaan kannen auki, arkun saranat sälisivät kuin olisi ankkuripeliä väännetty.
Näki siinä rahaa! Arkun kansi oli nyt vakaasti nojollaan kopin seinää vastaan, sen seikan varmensi Ville ensimmäiseksi ajatuksissaan: ei tarvinnut pelätä, että se leiviskän painoisena putoisi kynsille, jos meni pitelemään sitä vihreätä ja punaista, joka laitoja myöten sullottuna paperisekamelskana paisui arkun sisuksista reunasta reunaan niin pakillaan, että laitimmaisten pelkäsi laattialle tippuvan. Ja totisesti, pitelemään sitä teki mieli, lykätä käsivarret kyynärpäitä, olkapäitä myöten sohrimaan kahisevassa, kulata, soljutella ja läiskytellä niinkuin kaksivuotias lapsi täyden vesipunkan partaalle päästessään! Keltaisia kultalantteja, suuria kuin ankkurikellon kuori sikin sokin seteleillä, ja hopeataaloja, paksuja kuin anturanahka, kiilumassa välkkävin reunoin jokaisen paperiliuskan peitosta! Miksei pahus ole viitsinyt pinota seteleitä pinkoiksi ja lantteja tapuleiksi, niin olisi arkkuun mahtunut paljon enemmän rahaa! kuiskutteli ahneuden ja järjestyksen pahahenki Villen korvaan, mutta ei hänellä nyt ollut aikaa semmoisten kuiskutusten kuuntelemiseen: käsi oli jo väkivoimin vedettynä kurottanut kouraansa erään päällimmäisiä seteleitä: ”10 Pound Sterling” luki Ville sen vihreästä otsasta selkeät kirjaimet. Hän oli nopeasti laskenut määrän rikseiksi ja pisti visusti takaisin setelin arkkuun: ei semmoisia rahoja niin vain noukita!
Kalle oli sillävälin rauhassa jatkanut toimituksiansa ja toinenkin arkku oli nyt avattu: sama järjestys senkin kannen alla. ”Nämä ovat laivan arkkuja”, selitti Kalle asioita. ”Tuo kolmas tuolla sängyn alla on minun”, lisäsi hän selvyyden vuoksi vielä, torkottaen kengän korollaan pienempään lipasvakkaan sängynjaikojen varjossa. ”Olen laskenut oman palkkani sinne joka kuukauden viimeinen päivä, juoksevan kuukauden palkan on retari vielä velkaa minulle, lisäsi hän kaikkien väärinkäsitysten varalta. Ja miesten likviidi on myöskin suorittamatta Riosta asti: se on maksettava laivan arkusta!” lopetti hän tilien selvittämisen.
Laivanisäntä oli toistaiseksi jotenkin lakea mies, mankeloitu lakana ei ole sen latuskaisempi kuin hän naamaltaan, nenäkin melkein tuntui roikkuvan mykistyneen suun ylitse. Hän tirrasi avonaisiin arkkuihinsa, vasen silmä haritti vasemmanpuoleiseen, oikea oikeanpuoleiseen, ja järjen kynttilä lepatti niissä yhtä kirkkaana kuin vasikan näkimissä, joka yht'äkkiä navetan sumennosta kedon vihreän keskelle joutuneena neuvottomana hölmistelee ympärilleen ymmärtämättä aluksi muuta kuin kepittää levitetyt sääripiiput mahdollisimman harilleen ja jäykiksi: ruohoa joka puolella turpaa kohden kurottamassa niin sakeasti, ettei järki piukan otsaluun takana riitä ratkaisemaan, minkä tupon ensimmäiseksi hampaisiinsa hahmisi: jos yhteen hahmasee, niin ties, vaikka koko muu ihanuus sill'aikaa häviäisi saman selvittämättömän tien kuin se on ilmestynytkin ja olisi yhtä olematon kuin ennenkin? laivanisäntäkin oli toistaiseksi samalla epäilevällä kannalla kuin vasikkakin, silmät näkivät, mutta aju ei uskonut: täytyi pidellä paremmin vielä, että sormet varmenisivat, hän kourasi kaksin käsin lähimpään arkkuun, kahlasi syvälle paperin kahinaan, pöyhi kuin leipoja taikinapurtilossa, hän upotti kätensä selvemmän varmuuden vuoksi olkapäitä myöten melkein arkun pohjiin ja nouti sieltä kahmalon täyden seteleitä kumpaankin kouraansa, jotka hän sitte kurotti korkealle ilmaan, ja leikitellen hellitti käsistään viuhuvan ja liehuvan paperisateen, niin että satelit pyrysivät ilmassa kuin isot laiskat lumivaaput, ennenkuin varisivat takaisin arkkuun. Häntä lapsetti niin, että hän koukki sormiinsa erään paksun kultakolikon, joka leveänä kiilui päällimmäisenä setelisotkun yllä. Hän piteli sitä aluksi varovaisesti ikäänkuin pelkäisi sen särkyvän sormissa, sovitti sen huolellisesti käteensä ja kurotti käsivarren mitan itsestään loitolle katsellakseen sitä kuin taikakalua, kun se kämmenpohj an täyttävänä koko leveydellään paistoi silmään. Hän siirsi sen lähemmäksi tarkastettavakseen: ”1000 Milreis” luki hän sen helakasta otsasta ja nyt hän ei enää malttanut, hän koppasi sormin sen syrjiin kiinni, yritti taivuttaa sitä hyppysissään, pinnisti koko peukalopihtiensä voimin muka murtaakseen neljännestuuman metallipaakun, purasi turhien taivutusyritysten jälkeen lopulta hampaansakin kovaan reunaan ikäänkuin siten vakuuttaakseen itsensä siitä, että kullankappale kourassa oli silkkaa todellisuutta, senjälkeen tyytyi hän hypittelemään metallipalasta avokourassa ylös ja alas sen vaakaa tunnustellen: ”tuommoisen laatan nakkaisin minäkin vielä pulskasti topin ylitse!” riemahti hänessä hereille poikamainen halu, nopeasti hän kuitenkin tämän sanan jälkeen livahutti rahan käsistään ylimmäksi setelien päälle, haroi visusti jonkun setelinkin sitä peittämään ikäänkuin kiusausta pelästyen itsekin.
Muutenkin alkoi järki palata jalkojen varaan. ”Rahaako nuo arkut ovat täynnä?” jupisi hän senverran vielä tuperruksissaan, ettei huomannut kysymyksen tarpeettomuutta silmien ja kourien selvän todistuksen jälkeen. ”Oletko sinä laskenut, paljoko siinä on?” alkoi ajatuksen nirko kuitenkin työskennellä. Ja järjestyksen miehenä - ellei se olisi ollut Villellä luonnossa, olisi hän oppinut sen Valmqvistin puodissa: rahoja on pideltävä kunniallisesti, jokainen setelilaji visusti omaan tukkuunsa ja jokainen lantti pinottava omaan tapuliinsa! - järjestyksen miehenä ei Ville voinut olla lausumatta pientä paheksumista: ”Nakutat sikin sokin, niin ettei sikakaan noista ota selvää! Koska nuo laskemaan kerkiää?”
Kalle hämmästyi. ”En suinkaan minä toisen ihmisen rahoja ole ruvennut pitelemään? Tänne olen pistänyt sitä myöten kuin tulivat, ajatellut: saa laskea itse sitte!” Kalle oli rehellisesti kummissaan, silmät tirrottivat ikäänkuin kysyen, missä toisen järki oli. ”Mistäs minä olisin todistajia ottanut: olisit luullut varkaaksi vielä! Sen minä pinkkasin, käärin nyörillä yhteen tukkoon, joka meni lastiin, sadan punnan seteleitä, mutta muu on kaikki arkuissa, niinkuin se on tullut ja niinkuin minä sen niihin olen pistänyt!” Villen edessä seisoi mies, jonka päältä näki, että tuumaakaan hän ei aikonut kantapäiltään hievahtaa.
”Lastin?” Nyt oli taaskin ankkuri löysätty Villen järjenjuoksulta. ”Onko Albatross lastissa?” kysyi hän muun kysymisen puutteessa ja huuliansa johonkin viljelläkseen.
”No kaiketikin!” vastasi Kalle kärsimättömästi. ”Retari antoi orderin lähtiessä, ja tottakai minun oli määräystä noudatettava, vaikka saikin kulata kaksi vuotta kauemmin ulkona sentähden!” Kalle oli sillävälin kerjennyt selvittämään asioita tukkansa alla. Hän oli kesken sanojensa jäänyt tirkistämään Villeen, ja räjähti samassa vastustamattomaan nauruun. ”Ei suinkaan retari ole uskonut, että laiva on vantteja myöten meressä upi näiden kahden arkun painosta?” Kalle nauroi niin vatsansa pohjasta, että Ville, jos hänellä olisi ollut siihen tolkkua, olisi voinut rauhassa laskea jokaisen hampaan niiden kahdessa valkoisessa takarivissä avoimella kohdalla Kallen partaista naamaa. ”Kylläpäs maapakalla ihmisen aivot pääsevät suolattomiksi!” nauraa hölötti Kalle vieläkin. ”Kahvilastissa Albatross on, ja Riosta me tulemme!” rauhoittui hän naamaltaan ja vatsaltaan. ”Jaa'ah, vai paperia retari meidän luuli Brasiliasta seilaavan?” päästeli hän vielä loppua naurunkulkkua lyhyestä kurkustaan. Kahvia siellä on niinpaljo kuin säkkipinoa kannen alle mahtuu! sanoi hän ja kopisti korollaan makuukopin lattiaan ällänsä osoitukseksi, mistä käsin retarin ajatukset lyhyimmin tein löysivät säkkipinoille. ”Tuolla niitä on säkki säkin päällä j a pino pinon vieressä, niin pitkälle kuin on matkaa keulapiikistä ahteripakan alle, ettei retari niitä rikistä rupea hakemaan!” puuskutti hän vielä hyvää tuultaan, torkotellen peukalonpäälläänkin ruumaan päin. ”Ja piukkaan ovat tuuvatut, niin ettei hiiri välistä itseään pujota!”
Villen ajatuksilla oli nyt muuta tekemistä, kuin närkästyä Kallen puheista ja naurunholotuksesta. Oli hänellä aluksi pieni kuti selitellä, että hän oli luullut laivan seilanneen lastinsa kölin alla, kun siellä sitä tuotavaa tuntui rehottavan vielä runsaammin kuin kapteenin omilla poskipäilläkään, mutta tämäkin ajatuksenlanka katkesi tykkänään, kun Kalle oli maininnut sanansa kahvisäkeistä. Villen silmät jäivät kuin naulattuina tuijottamaan siihen paikkaan lattiassa, johon Kalle oli korollaan kopistanut, alaleukakin unohtui sen verran riipuksiin kuin se oli ollut sitä ennen auki. Oikeastaan hänen alkoi huimata päätään merkillisesti, kapea laattian palanenkin siinä jaloissa arkkujen syrjän ja sängyn jalkatolppien välillä alkoi pyöriä ja kiertää konstikkaasti, oli kuin pikkupoikana, kun oli pyöritellyt itsensä niin pökerryksiin, että laattian lakea ja tuvan penkit huimivat silmissä kuin kiirivä tratin kehä, jonka syvimmässä kuopassa itse seisoi. Siellä siis, jalanverran hänen anturaansa alempana oli kahvisäkki, ja sen alla toinen ja vielä kolmas, säkki säkin päällä kolmen sylen syvyydeltä. Ja vieressä vasemmalla samallainen pino ja samaten oikealla ja vieri vieressä niiden kanssa pino pinon takana laivan laitaan saakka kummallakin puolella! Ja jokainen säkki pakillaan kellanvihreätä tuoksuvaa pavunpuolikasta, pako keskellä! Montakos fienteliä yhdessä säkissä mahtaa olla? Ja kahdessa? Ja kolmessa? Ajatusta pyörrytti, fientelejä tuli liika paljon, ajatuksen hammas ei saanut niistä kiinni, luku ei mahtunut päähän! Montakos naulaa kerkesi päivässä punnitsemaan Valmqvistin tiskin takana, kun oikein pisti kortit heilumaan ja hyppyset vinkumaan? Mahdanko minä enää koskaan hyöriä sen tiskin takana? Ja miltä tuntunevat päivät, kun ei enää pingota lankaa paperipussin ympärille? Mahtaa Valmqvist puhista kiukkuisesti, kun saa tänäpänä itse kulata sillit tynnyristä ja kääräistä aviisipaperiin! Ja kahvipussia ei sujauta Valmqvist sormistaan yhtä taitavasti kuin minä! Ei sujauta yksikään puotimies koko Vaasan kaupungissa yhtä taitavasti kuin minä! Nurkat sileästi taitetut pussin alle, suu lasketettu kuin prässillä, pussi pyöreä ja tasainen, lanka virheettömästi keskeltä pussia ympäri ja poikitse, lankojen on leikattava kohtisuoraan toisensa, minun muijaa silmiäni kun minä näen vinosti ja viheliäisesti nyörätyn kahvipaketin, kahvi on kallista ainetta ja sitä ei saa pidellä ruokottomasti! Kuka nuokin kahvit kaikki nyörää tuolla jalkojen alla ja kummoisiin paketteihin? Keulaan asti säkkiä ja säkkiä, pinoa ja pinoa! Montakos syltää taas mastonväli olikaan? Kaksi semmoista väliä koko ruuman korkeudelta ja leveydeltä säkkipinoa piukassa! Keikkuu siinä vaaka toisenkin kerran, ennenkuin joka fienteli siitä on punnittu ja lykätty lanttina laatikkoon! Ja keulan puolella ja ahterin puolella vielä uusi maston välin mitta kummallakin sama mokoma tila, piukkoja, pulleita säkkejä! Mahtuisiko Närpiön kaikkiin laareihin se kahvimäärä? Kaikkien isojen talojen ja kaikkien pienten talojen aitanlaakereihin koko pitäjässä? Mahtaisivatko mahtua Närpiön kirkkoonkaan kaikki säkit, vaikka tapuloisi kuorista kanttorin lehteriin asti laen ja laattian välin niin tiiviisti kuin syntiä ja mammonan halua ihmisen sydämessä? Siinä kirkossa minä kuulin ensi kertaa puhetta? Jaakopilla oli kaksi vaimoa ja kaksitoista poikaa ja karjaa, kirjavaa ja yksiväristä niin paljo kuin pajunvesaa ojan partaalla! Minulla on Albatross ja kaksi arkullista, joiden mahassa on kahdentoistakin fregatin hinta ja kahvisäkkejä enemmän kuin Jaakopilla sarvipäitä! Kuka vaihtaisi kahvisäkkiä määkivään lampaaseen, fregattia kovaniskaisiin poikiin, jotka myivät toisiaan egyptiläisille ja Albatrossia kahteen riitelevään vaimoon, joiden isä on Laban, juonikas koira mieheksi! Unia näki Jaakoppi, päänalustana kalju kivi ja kyljen alla kylmä maa, näki leveät tikapuut, pinna pinnalta nousten päänalusten vierestä taivaan huimiviin pilviin saakka ja enkelit joutilaina juoksemassa nappulilla. Unta minäkin näen, vaikka valveillani ja omilla kantapäilläni seisten ja ilman, että niskaani on rutistamassa kiven kantikas kulma, mutta minä en näe puutikkaita, joista sydän kurkussa pelkää, että joku puoli sittenkin olisi ravistunut ja laho ja enkelilapset tippuisivat puolimatkalta taivaaseen kierien minun päälleni tikkaitten juurella, vaan minä näen säkkiä säkin nojassa tanakasti vieri viereen ladottuina niin lavealti kuin Vaasan isossa torissa on pintaa katuvieriin asti ja jokaisessa säkissä kultaista kahvia kyynärän paksuudelta, enkä minä näe loruja välkkyvistä enkeleistä, jotka ilman asiaa ja toimitusta kuluttavat kallista aikaa hulmimalla turhan päiten karun kiven kyljen ja tyhjien pilvien väliä, vaan minä näen hikisiä puotimiehiä kymmeniä ja kymmenien takana kymmenien kymmeniä, jotka kymmenissä Suomen kaupungeissa hopulla ja kiiruulla juoksevat kyynärän matkaa hyllyn reunan ja tiskin välillä punniten ja pussittaen fienteleiksi ja nauloiksi minun kahviani ja korjaten sujahtavin sormin laatikkojen täyttyvään minun kilisevääni! Minua on siunattu paremmin kuin Jaakoppia unella ja todellisuudella! Mahtaakos olla Vaasan kaupungissa tällä haavaa rikkaampaa miestä kuin Valmqvistin puoti-Ville?
Kylkiluitten sisäpuolella porotti miesparalla kuuma kiitollisuus. Jollei olisi Kalle seisonut siinä vieressä, niin olisi pelkille polvillensa vajonnut laattialle. Jumalan täytyi lopulta siunata, kun kaksikymmentäyksi vuotta oli pinnistänyt ja puunannut! Hellittämättä pitänyt puoliaan, tarrannut asiaansa kiinni kuin köyden päähän ja piuvannut mukana märät ja vetelät. Kenelläs muulla oli se usko, että Albatross vielä palaa, kuin minulla? Usko mittaa miehen, ja ken puree uskon päähän itsensä kiinni hampain ja kynsin, aivoitusten väkäsillä ja sydämensä ja munaskuittensa väellä, se haalaa itsensä kuivalle, jos ikinä kuivalle rannalle päästään! Suottakos raamatussakin puhutaan Jaakopin painiskelleen Jumalan kanssa. Se on semmoinen painiskelija, joka paiskelee miestä, runtelee vuosmääriä miehen sydänkerää ja aivolakea Valmqvistin puodissa, rutistelee rintaluita ja ohimonystyröitä valvotut yönselät seitsemän ja kolme kertaa seitsemän vuoden ajat, mutta jos on piukka pihtimiltä eikä tahdon kantapää livetä, niin siunauksen siltä saa, kun ei ennen siunausta hellitä, jos sitte siunattuna miehenä onkin ontuva lonkaltansa niinkuin Jaakoppi tai kalju päälaelta Ja sydämen toivolta niinkuin minä! Minä olen painellut ja rinta liehtoo nyt, mutta liehto voittajan rinnassa ei rintaluita katko, ja kun asettuu palje, niin tyventyy veren karku! Maalin päässä on lupa huohottaa, ja vieterikin suihkii, kun jänteenkiri on laukaistu! Peninkulman uijakin muistaa rannan tiiviillä kiittämisen nöyryyden vasta kun pelastumisen riemu on laulanut virtensä veressä! Minä olen uinut ulappaa, syvyyttä sylien mitat alla, kymmenien sylien nielevää syvyyttä, ja häälymästä on kieltäytynyt kolottava olkapää, kangistuva käsivarsi, nääntyvä suu haukannut hukuttavaa merta, mutta häälymään minä olen käskenyt kivettyvien käsien, suuta nieluahnetta nostanut hulisevan yläpuolille, ja nyt minä olen rannalla, rannan varmalla sannalla käsin, jaloin ja suin! - Paisuva oli Villen täysi sydän, outo kiitollisuus kihosi keveänä kaikista mielen lähteistä, ja vähältä piti, ettei vapiseva, vaappuva miesparka vajonnut siihen paikkaan polvillensa arkkujensa eteen ja alkanut ylenpalttisen onnensa ja menestyksensä heikottamana höpistä hulluja kuumia kiitoksen sanoja tyhjään ilmaan, ikäänkuin olisi Jumalan askareena ollut hänen arkkujensa sullominen seteleillä ja hänen laivansa tuuvaaminen kahvisäkeillä.
Häijykin humala hellittää sentään pään aikanaan ja Villekin tuli vähitellen tolkuillensa taaskin. Hän haritti nyt Kalleen haalein silmin niinkuin semmoinen mies, jota havutarhalla on pääsiäispäivänä pyöritetty napakeinun päässä sellaista menoa, että taivaan pielet ja pihaton päädyt, neitosten kirjava parvi ja poikien hälisevä joukko ovat viuhkineet silmien ohitse vyyhdin vilinänä, ja nyt, vauhdin verkalleen tauotessa taas alkaa nähdä taivaan ja tarhan aloillaan ympärillänsä ja yllänsä, ja vähitellen pökerryksestään virvoten tarraa haraavan katseen lähimpään kiinteään, olkoon tarha-aidan harmaaseen seiväspariin tai nauravan neidon vereviin kasvoihin tanhuan veräjän suussa kiitollisena siitä ihmeellisestä, että maailmassa vielä on jotakin, joka pysyy paikoillansa. Samallaisena pyöröpäisenä tuijotti Ville nyt Kalleen, ikäänkuin näkisi ensi kerran elämässänsä pitkäselkäisen rippikoulutoverinsa jykeän yläruumiin ja tanavat sääritumpit, karvaisen päätukun ja piukat, rehelliset silmät.
Kiikku ei heilunut enää, ja järki sai sovitetuksi jyvän maaliin! Yht'äkkiä loikahti Ville makuukoijusta kajuutan puolelle ikäänkuin tarvitsisi hän tilaa enemmän mielensä juhlallisuudelle. ”Tervetuloa maihin, tervetuloa maihin, kapteeni!” sai hän sieltä hyppelevin huulin hoetuksi Kallelle, joka verkkaampana miehenä vasta oli toimessa seuratakseen hänkin retaria kajuuttasalin puolelle. Villellä oli molemmat kädet kurossa ja hän hoki kolmannen kerran: ”Tervetuloa maihin, kapteeni!” ikäänkuin olisi niissä sanoissa synninpäästö jollekin, hänelle itselleenkö vai Kallelle, sitä ei Ville olisi voinut ensi tingassa selvittää itselleenkään.
Kallekin oli nyt jo vääntänyt itsensä hänkin kajuutan puolelle, mutta se mies, joka nyt ei ollutkaan nopea kylläämään kouraansa Villen torkotettuun käteen, se olikin tällä kerralla Kalle. Hän päinvastoin kangotti molemmat kädentynkänsä selän taakse turviin niin tiukasti, että ne melkein ylettyivät toisiinsa kiinni. Retarin kurottelevien käsien edessä seisoi nyt mies, jolla, jos hän ei ollutkaan varreltaan pitkä, oli rintaryhää nähtävänä joltisenkin leveältä. ”Besättningin edessä ja takilla kapteenille tervetuliaiskättä paiskataan, kun kotohaminaan tullaan, eikä kajuutan nurkissa!” jurahti jämeästä leukapielestä ja kädet tiivistyivät vielä piukempaan selän taakse, ne olivat, kummallista kyllä, ulottuneet toisiinsa asti ja limittyneet kämmen kämmeneeseen ikäänkuin eivät aikoisi toisistaan enää hellittääkään tuulen puhaltaessa tältä kompassinkantilta. ”En suinkaan minä mikään potkukoira ole, jonka pussikka tyrkitään housunlahkeista ikäänkuin olisi rapaa juossut! Mitä luulette puosun ja timperinkin ajatelleen minusta, kun heidän silmäinsä edessä sain torkottaa käpälääni turhaan niinkuin kerjäläinen lusikkaa puurovatiin, jonka tupapiika korjaa pois nälkäisen nokan edestä; tiuskittekin minulle niinkuin härkäkuski laiskalle juhdallensa savisella vainiolla. Merillä pitää olla kuri ja laivassa komento ja kapteenin pitää miesten silmissä olla juhlallinen mies kuin puujumala kappelin kirkossa! Luuletkos sinä, että kapteeni voi kirota sillä purilla kuin puurissa pitää, jos kokkikin on ollut katselemassa, kuinka äijältä nokka niistettiin? Mies ymmärtää hävetä, ja semmoisen erän jälkeen en minä enää kasvojani miehille näytä! Tuntiakaan en minä tämän puurin lautoja enää kuluta, minä otan arkkuni ja lähden Närpiöön!” Hän kiskoi jo hampain nahkanauhan solmua auki: ”Tuossa ovat avaimesi, mutta tämä tässä on minun arkkuni avain!”
Retari oli ylpeä mies, niinkuin läpyttävä keulapurje, jonka köysi on höltynyt naakelista valloilleen. ”Soo-soo! Sosoh!” puheli hän, ennenkuin parempaa huomasi sanoa. ”Älä nyt turhia, Kalle!” lepytteli hän. ”Rippikoulutoveri ja vanha kamraatti!” yritti hän hyvitellä. ”Ei nyt puhuta arkuista ja lähtemisistä!” koetti hän jo hapsia asioiden hakkaavia nyörejäkin kouraansa. ”Ei puhuta tileistäkään mitään!” lisäsi hän liukkaasti, luullen Kallen ajatuksen katiskoissa vielä molskaroivan saman hauen, joka äsken oli potkinut hänen omassa mielessään. ”Tilit ovat selvät kuin musteenpräntti ja likviidi tammaa killingilleen!” liioitteli hän tohduksissaan kiitollisena, että oli saanut kiinni jonkunkin ajatuksen langan, jota sopi kiristää. Yht’äkkiä Ville kuitenkin hoksasi: ”Kapteeni, mennäänpäs takille!” tokaisi hän. Ja senverran meriasioiden ymmärrystä oli Villelläkin, että hän tiesi, että kun tuulen kuri kerta on haistettu, niin silloin on nopeasti käärittävä köysi naakeliin, jotta purje saa puhdin: sekunninkaan aikaa tuhlaamatta olivat hänen molemmat kätensä jo kapteenin käsikynkässä. Eihän Kallen meiningeissä suinkaan ollut lähteä noin vaan ensi menoon Villen käsipuolessa kajuutasta, mutta nyt kosti itsensä se, että hän oli tyrkännyt kätensä liika piukasti selän taakse: ei hän kerjennyt kirvoittamaan niitä tarpeeksi nopeasti ja pudistamaan Villen käsiä käsivarreltaan. Ennenkuin Kalle siis oli manööverivalmis, oli kurssi jo täydessä puhdissa kajuutan ovea kohden, ja Kallen sääret olivat myöskin ehdottomasti liika lyhyet raapasemaan tarpeeksi pitävällä ponnella kynnystä vastaan. Kukaties olisi Kallen ruokasalissa vielä luonnistanut sovittaa ketarat haratanaan, ja silloin olisi kyllä luultavasti tullut: ”seis tykkänään!” vaikkei siitäkään asiasta taetta ole, sillä kyllä Villen menossa nyt myöskin oli vietävänmoinen veto, sortuutin liepeet vain huiskivat pitkissä säärissä. Niin jumalaton se kyyti jokatapauksessa oli, ettei Kallella totisesti ollut aikaa ajatella muuta kuin nappuloittensa siirtämistä niin nopeasti, ettei nenilleen lentänyt. Sitäpaitsi oli Kallea kiusaarnassa se asia, että hänellä ei ollut praktiikkaa ja luonnonlahjoja - täytyy muistaa hänen sääriensä pituus ja muun ruumiinrakennuksen riitinki - että hänellä ei ollut pehkun vertaa kokemusta ja taipumusta myötämäen juoksemiseen laskulaitaa päin, merimiehen kun on harattava anturansa ja sääripiippujen vinkkeli aina vain vastamäen mukaan. Summa asiassa oli nyt kumminkin vain, että samaa kyytiä, jolla matka kajuutasta oli alettu sitä jatkettiin ruokasalin lävitse kannelle: Kalle tosin ulko-ovessa kerkesi kaapasemaan kyntensä pihtipieleen, mutta yritys oli jokatapauksessa liika myöhäinen, ja sitäpaitsi olivat sormet liika tylpät ja lyhyet, ne helppasivat; eihän pihtipieli ole mikään köysi, johon miehen koura luontuu kuin pihti rautakankeen. Takilla siis seistiin miesten edessä, Villen molemmat kourat vielä Kallen käsivarren ympärillä ja Kalle rimpuillen pitimissä kuin piikkiselkä ahven ongensiiman päässä, molemmat huohottivat kuin palkeet, Ville oli kasvoiltaan valkoinen kuin liitu ja Kalle punainen kuin keitetty rapu.
Kannella olivat merimiehet yhdessä rykelmässä. Sielläkin oli puheen nupina nähtävästi aika lailla vilkas: eihän merimiehelle joka päivä sitä lystiä puurissa satu, että kapteeniäijän parran edessä joku ärhii kuin pörhiäinen ja häristelee nyrkkiä! Kurkut kurotettuina siellä yhdessä kerässä jahdattiin asiata: ei edes käden läiskävää ollut retari kapteenille antanut! Sen verran kuitenkin oli komennon häkä seitsemänä vuotena istunut veriin, että puosukin, joka rykelmän keskellä enimmän oli puheenkerrassa, uskalsi puhua ajatuksensa vain kuiskutellen toisille ja kädentorolla vielä suupielellä varjellen, ettei ääni suinkaan pääsisi varastamaan ahteriin päin. ”Jos minä asiat oikein ymmärrän, niin kyllä äijä nyt on kiipelissä! Ville oli poikana penteleen tiivis omastansa! Me olemme saman kylän poikia, ja minä otin kurillani kerran hänen kuuttonsa kuljusta, sillä oli fregatin riki ja minä olisin syynännyt, kuinka purjeet olivat saumatut. Jumaliste, jos minulla sen erän jälkeen vielä ovat molemmat silmäni eheinä tallella päässä, niin ansio siitä on kokonaan sen, että kaarnafregatti lensi tarpeeksi nopeasti kynsistäni ja minulla oli varvasta kaapasemaan pakoon! Kalle on jyrä mieheksi, sen minä tietäisin vanhaltaan, jollen olisi sitä kokenut seitsemänä vuotena nyt, mutta hänen housuissaan minä en nyt olisi tuolla kajuutassa, vaikka puosun palkka nostettaisiin kaksinkertaiseksi, sillä Villen kanssa ei ole leikittelemistä, kun on hänen fregatistaan kysymys. Olen minä tässä matkan kestäessä, kun purjeneula ja syyrinki kädessä olen saanut miten kuten hamssia paikkaa paikan päälle ja tilkkua tilkun viereen pultaaniriepuihin tuolla mastoissa, monta kertaa synti sydämessä hiljakseni ajatellut, mitäs tuumisi Ville, jos näkisi mustan hilvaiset ryysyroitit fregattinsa raakapuissa, hän, jolla poikana kuuttofregatissakin olivat purjetilkut kuin pyykätty ja mankeloitu nenäliina ja niin puhtaasti paltatut, että minäkin olisin opikseni niitä tahtonut katsella! Kalle on mies kuljettamaan laivaa, ja kun hän räyhää komentosillalla, niin kyllä silloin tottelee, vaikka sisuttaisikin mielessä joskus, mutta asian totuuden vuoksi täytyy myöskin silkasti tunnustaa, että rikin puolesta on Albatross ruokottomin alus, mikä minun tieteni on kyntänyt Singaporen ja Valparaison väliä, vaikka niillä vesillä kulaa sentään kiinalaisiakin, ja että minä olen monta kertaa saanut paaduttaa koko sisuni juljetakseni katsoa raakoihin päin. Kyllä minä ymmärrän Villen hyvin, me olemme saman kylän poikia ja Paat’kylässä ovat sikaruuhetkin siivompia kuin meidän laivamme. Me paat'kyläläiset pidimmekin aina, että ruoninperäläiset ovat ruokotonta väkeä, ja Kalle on Ruoninperästä kotoisin. Sitä minä vain ihmettelen, kun tunnen meidän kylän väen ja Villenkin muinaisuudelta, että Ville tuli noin tahraisessa sortuutissa puuriin. Minä ajattelin kohta meidän märssypurjetta, kun näin Villen seisovan haminavahdin ruuhessa. Kun märssypurje on seitsemän vuotta roikkunut raa'alta, päiväntasaaja valellut kuuroillansa sitä ja pasaati pidellyt saumojen piukkuutta sormenpäillä, joissa välistä ovat kynnet, niin eipäs ole parhaassa englannin toukissakaan suurta taattia jäljellä, kun kotohaminaan palataan! Onkos tuo takkikin killunut äijän niskassa seitsemän vuotta? ajattelin kohta, ja kun saimme retarin haalatuksi takille, niin ymmärsin, että vuodet kyllä viruttavat maapakallakin ja että jokainen päivä jättää maissakin rähjäänsä siihen, jota se pitelee: retarin sortuutti ei totisesti ollut meidän märssypurjettamme paljoakaan häävimpi, vaikka englantilaista senkin verka lienee joskus ollut. Ja senkin ajattelin kohta, että hullusti ovat olleet menossa sen paatkyläläisen asiat joka tuommoisessa nutussa kulkee ihmisissä, varsinkin, hän vielä on Ville, jolla poikasena oli kuljussa kaksitoista kaarnafregattia, joiden jokaisessa raa'assa palttinatilkku pakipuhdas! Kalle manueeraa laivaa paremmin kuin kieltänsä ja minä pelkään, että tällä hetkellä olisi kielen manueeraus hänelle tärkeämpi taito. Kajuutassa ovat kuumat paikat, se on vissi! Paatkyläläinen ei kärsi ja Ville eritoten ei kärsi, että hänen tavaraansa raiskataan, ja jos paatkyläläisen niskassa on takin kaulus semmoisessa kunnossa kuin Villellä äsken, niin hän lentää sen miehen silmille, jonka hän luulee syypääksi siihen! En minä ihmettelisi, vaikka kajuutassa tällä haavaa piuvattaisiin kauluksenpielinuottaa, minä tunnen molemmat miehet ja he ovat lapsuuden ystävyksiä!”
Puosulla olisi nähtävästi ollut maksallaan vielä paljokin puhuttavaa - hän olikin ainoa mies puurissa, joka seitsemän vuoden yhdessä olon jälkeen samojen laitojen sisäpuolella ja samat naamataulut aina katseltavina enää joskus viitsi vaivata suuvärkkiään puhumiseenkin - puosu olisi siis nähtävästi vielä kerinnyt parrastaan puheen piimää pitemmältäkin, mutta silloin juuri oli alkanut kuulua rytinä kajuutan puolelta. ”Enkös minä sitä sanonut!” oli puosu vielä pysynyt puheen kurssissa, mutta häneltäkin jäi juttu kesken juoksemisen, kun pari kajuutasta nyt todella ilmestyi takille.


V


Kuusitoista silmäparia tuijotti nyt retariin ja kapteeniin, silmäparia, jotka seitsemään vuoteen eivät olleet katselleet paljoa muuta kuin touvikimppuja naakeleissa ja meren kuolaa laitojen ulkopuolella. Semmoiset silmäparit isoovat näkemistä ja juovat näkemänsä niin persosti kuin kuukauden poudassa paoille paahtunut mullan kamara juo nahkaansa ensimmäiset varisevat sateenpisarat, niin että tuhkanporo saralla on silmänräpäyksessä kuiva taaskin ja silmäin tikut yhtä nälkäisiä enempään näkemiseen. Ja näkemistä siinä olikin, kun kapteeni kieppui ja pyristeli retarin käsipihdeissä, niinkuin sonni kytkyimessä. Olisihan sitä joutanut suuttuakin, kun omaa kapteenia sillä lailla käsikynästä rääkättiin: mieshän se oli ollut monessa yhteisessä kovassa seitsemän vuoden aikana, mutta Aatami ihmisessä tunsi hyvää kuitenkin, kun äijäkin kerta sai päristellä parempansa kynsissä: kyllä sen porina välistä oli käynyt sisullekin matkan kestäessä, ja sitäpaitsi: kun kerta taas saa nähdä jotain tapahtuvankin, niin odottaa, mitäs tässä enemmän tapahtuu. Kuitenkin, kaikitenkin: kapteeni on puurissa kapteeni ja miehistö miehistö, ja kieltämättä alkoi miehien sappea hiljalleen saottaa, että kapteenia viniteltiin omalla kannella kuin koiranpenikkaa. Oikeus on oikeutta, ja onkos siinä laitaa, että joku, olkoon vaikka retari, käyttää kämmenvoimaa kapteenia vastaan laillisesti mönsträtyssä laivassa? Ei sitä suotta olla seitsemän vuotta samassa puurissa yhtä miestä: miesten silmissä alkoi luimia karsauden kaltaista: kapteenin kunnia laivassa on miehistön kunnia; joka kapteenin kanssa rupeaa käsirysyyn, on pian käsirysyssä joka miehen kanssa puurissa konstista kokkiin! Ville liioitteli, Villeä vastaan oli nousemassa mielenkaunaa: puosukin, vaikka olikin paatkyläläinen, näytti semmoiselta, että pian hän sanoo sanansa, ja sanoo niin että tärähtää: asia oli kalpea!
Mutta Ville oli nyt saanut asiat siihen tälliin, mihin hän ne tahtoi: hän seisoi ja Kalle myöskin vieretysten miesten edessä Albatrossin takilla. Läähöttämiseenhän ensi tuokio vielä meni, oli saatava tarpeellinen ilma pumputuksi keuhkoihin, Kallekin pinnisteli vielä edelleen käsivarttansa vapaaksi, niin että oli siitäkin pidettävä huoli, vaikka rauhallisempihan Kalle jo näytti olevan, kyräili tukkansa alta ympärilleen niinkuin mies, jolla taas on kummankin anturan alla vakaa kansilauta ja kurkistelee, miltäs kurilta seuraava puuska pyrähtää, että tietää ajoissa ottaa oikean tanan.
Niin siis seisoivat rippikoulutoverukset, niinkuin kerta ennen muinoin liinan edessä, taaskin kerta olkapää vieri vieressä tällä kertaa Albatrossin kannella ja messuhakaan puetun papin sijasta kasvoista kasvoihin kuuteentoista partaiseen merimieheen, jotka kyllä eivät olleet vaatetukseltaan järin juhlalliset mutta joiden kuusitoista pyöreätä silmäparia muuttui sitä juhlallisemmaksi, mitä kauemmin sai odottaa, mitä nyt piti tapahtuman. Ja kerkesihän sitä odotellessa katselemaan paria: Ville elämässä kiivennyt koipivarsille, jotka olematta tosin virstanmittaiset kuitenkin olivat riittävän pitkät nostamaan miehensä semmoiseen korkeuteen, että tyhmempikin ymmärsi sen miehen voivan kurottaa omenan ylemmältäkin puun oksalta, Kalle taas sellaisilla säärentyngillä seisten, jotka hyvä Jumala oli pitänyt riittävinä laivan kannella patukoimiseen ja joiden mitta vasiten sopi miehelle, joka ei muussakaan missään tuhlannut mitään tarpeettomiin. Epätasainen pari epäilemättä oli, mutta ainoastaan kokinkloppia vähän nauratti, muut ymmärsivät, että tässä oli odotettava, ennenkuin ajatteli niin tai näin.
Ville jo höpötti huuliaan. Samassa hän jo hellitti otteensa Kallen käsivarresta ja ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi karkuun - se pelko oli kyllä aivan turha, sillä Kalle oli jo istuttanut tanavansa niin pohkevasti laivankanteen, että ennemmin olisi Albatross Vasklotin nokan suojissa mänkinyt kymmenen tonnin ankkurinsa valloilleen Vaasan sataman pohjasavesta, kuin Kalle tällä hetkellä ruvennut siirtämään sääriänsä siitä, missä ne olivat - Ville siis ikäänkuin peläten, että Kalle värillä vilistäisi kynsistä, koppasi, käsivarren hellitettyään, kärpännopeasti kouraansa Kallen roikkuvan oikean käden, pihdisti toisellakin kämmenellään saaliinsa varmaksi ja ravisteli nyt kahden koparan välissä Kallen käpälää melko rajusti.
”Tervetuloa maihin, kapteeni!” sanoi hän, kun kielenpää viimeinkin kerkesi toimituksilleen taaskin ja huulet tottelivat. ”Tervetuloa maihin ja mitäs merille kuuluu!” hoki hopsi hän uuden varmemman kerran, ikäänkuin korvaisi hieman myöhästyneen kättelemisen se, että kaksinkertaisti sanansa. Ja ikäänkuin mies, joka vieraassa porstuassa on pimeässä hakenut oven kamaa, koukkinut turhaan kaikki nurkat ja pidellyt jokaisen sammalraon, kompastellut saaveihin ja kolhinut päätään ullakon tikkaisiin, viimein, kätensä linkunrivalle saatuaan ei usko asiaa ensimmäisellä pitelemisellä eikä toisellakaan, vaan hellittää ja koettaa vielä kolmannenkin yrityksen ennenkuin uskoo rivan rivaksi: siinäkös se pentele viimeinkin oli! samaten Ville, nyt mielestään napasanan tavotettuaan varmensi sen vielä kolmannella sanomisella: ”Tervetuloa maihin, kapteeni, kuinkas on jaksettu?” Ja tunnossa, että toimitus nyt oli kaikkien menojen mukaan säntilleen suoritettu niinkuin säällisten ihmisten välillä pitää, ravisteli Ville nyt Kallen kättä semmoisella puhdilla ja hyväntahtoisella rehtiydellä, että heikompitekoinen olkavarsi kuin Kallen olisi sitä tervehdystä aristellut.
Mitäs miesten välillä enempää puhetta tarvittiin? Sillä lailla Villekin arveli, sillä nyt hän jätti Kallen ja Kallen käden rauhaan. Mutta suu oli nyt päässyt liikkeelle ja sitä oli viljeltävä. ”Teillä on juhlallinen kapteeni, pojat!” sanoi hän ja puhui nyt miehille. ”Laivankantta ei ole kävellyt parempi kapteeni kuin se, jonka te olette nähneet tallustamassa Albatrossin komentosillalla!” Kun ihminen kerta päästää itsensä juoksuun myötämäessä, niin siirtävät askeleet senjälkeen itse itsensä, eikä ole pysähtymisen paikkaa ennenkuin mäen alla. Sen sai Villekin kokea, sillä nyt pääsi suusta enempi kuin hän oli ajatellutkaan. ”Uuden fregatin minä rakennan, jos Herra suo ja terveyttä annetaan, tästä lähin joka toinen vuosi ja joka kertaa suuremman, ja jokaisen minun uuden fregattini ensimmäisenä kapteenina on Kalle Sparvelin, teidän kapteeninne!” Ville säpsähti itse omien sanojensa komeutta, sillä livakasti kääntyi hän kapteeniin ja supatti kiireesti toisen korvaan: ”Sillä ehdolla kuitenkin, että sinä otat tyyrin, joka kirjoittaa minulle sinun puoestasi joka satamasta kirjeen!”
Kallen verkas, vaikka tiivis pää oli nyt saanut känningin kurssista. Ja kun kurssi on selvä, niin merimies tietää, mitä tehdä. Nyt oli paikattu, ja paikattu kunnialla se häpeä, että sai miesten nähden torkottaa turhanpäiten pussikkaansa tyhjään ilmaan, ilman että retari oli näkevinään koko viisihaaraa! Eihän Kalle mikään mutkien ja turhien muotojen mies ollut, tunnustuksen hän itsekin vilpittömästi uskoi voivansa antaa itselleen. Mutta on asioita maailmassa, jotka ovat säädyllisiä ja toisia, jotka eivät ole säädyllisiä. Äitivainajakin opetti - muuta ei hän muorista paljon muistanutkaan, oli vasta seitsemän vuotias hänen kuollessaan - äitivainajakin opetti: ota lakki aina pois päästä, Kalle, kirkon porstuassa, ennenkuin avaat kirkon oven, ja paiskaat ihmisille aina kättä, kun ne käskevät! Nämä neuvot oli Kalle kätkenyt visuun talteen: eihän maailmassa saa mitään tuhlata ja heittää haaskioon, jonka on saanut, varsinkaan, jos se on äitivainaan ainoa perintö! ja totisesti, vilhiämpää Kalle ei osannut ajatella, kuin miehen, joka meni kirkkoon lakki päässä ja ihmisen, joka ei ottanut vastaan toisen höylisti tarjoamaa kättä. Merillä oli hän sitäpaitsi lisäksi oppinut, että kapteenin pitää olla korkea mööpeli merimiesten silmissä: jos kapteenin nokalle joku pääsee hyppimään, niin silloin ovat asiat huit' hemmettiin puurissa! Senvuoksi juuri oli Kallea leikannut munaskuita myöten Villen ylpeys puuriin tullessa, ja häpeä oli auttamaton, kun miehetkin olivat sitä näkemässä. Nyt oli se asia kirkkaasti korjattu, ja Kallen mieli hyvä: laita oli selvänä edessä. ”Terve pikiseen kouraan ja tervetultua puuriin, retari!” sanoi hän ja koppasi hän nyt vuorostaan retarin käden kouraansa: eihän ollut äsken tyhmyyksissä tullut ihmismäisesti vastatuksi toisen rehelliseen kädenlyöntiin edes! ”Ja terveiset Riosta!” lisäsi hän ja rutisteli huomaamattansa retarin kättä kourassansa niin lujasti kuin olisi tervaista touvin palaa pidellyt pivossa: retari ja miesparka hyppeli varpaillaan siinä pitelyssä ja muisti varmasti vielä viiden minuutin jälkeenkin kynnenpäissään, että Kalle on häntä tervehtinyt. ”Puurissa on kaikki ooll reit ja niinkuin ollakin pitää!” lopetti hän meriraportin ja hellitti pihtinsä. ”Ja mitä retari puhuu uudesta kapteenin paikasta, niin kyllä minä suostun!” lisäsi hän, muistaen puheensa kajuutassa ja osoittaakseen retarille, että äskeinen kahina oli sovittu, ja että puhe lähtemisestä oli pikaistumisessa päässyt poskista. ”Jos vain palkoista sovitaan!” katsoi hän kuitenkin varovaisena miehenä asianmukaiseksi rajoittaa ehkä näyttävää valmiuttansa.
Laivanisäntä oli hetken hieronut kapteenin hellittämää kättä, mutta pakihyvillään hänkin näytti olevan, hän katseli jo hyrässä silmin merimiehiäkin, jotka nekin jokainen näkyivät äkänneen, että nyt oli hyvä priisi taklingeissa puhaltamassa: kuusitoista virkkua närpiöläistä silmäparia tarkasteli tyytyväisellä hyväksymisellä ja pienellä ylpeydelläkin kahta Närpiön poikaa edessänsä, retaria ja kapteenia, joista pahus tiesi, kumpi heistä viimeinkin oli isompi herra laivassa.
Ville kyllä tunsi nyt jo seisovansa vakaasti omalla kannellaan, jokainen naakeli listapenkissä kummallakin puolella oli hänen omaansa niin pitkälle kuin silmä mittasi lakeata kantta soleiden vaikka ehkä vähän ränsistyneiden laitojen välillä kokkapuun kaikesta huolimatta yhä vielä komeaan nousuun asti, ja Albatrossin olivat ne kolme vieläkin kopeata vaikka vernissaamatonta mastonkärkeä, jotka korkeina piirtelivät haalean syystaivaan poutapilvistä sineä kohden. Merkillistä, kuinka turvallista miehen on siirrellä silmää paikasta toiseen, kun tietää, että kaikki, mitä silmä pitelee, on omaa, ja siirrellä silmää sillä lailla omassa fregatissaan! Tykevä on mies oman pöydän päässä ja käsi tanava kauhan varressa sillä, joka kaukaloi omasta täydestä vadista ravitsevaa lientä omaan nälkäiseen suuhun, tykevämpi on tunto miehen sydänalassa ja tanavampi silmäteräin rauhallinen vaellus, kun on oman laivan kolme raakamastoa tarkastettavana kotohaminassa, kun jalan antura turvallisena tammaa laveaan kanteen, jonka alla on pinossa omaa rahankallista lastia kymmenenkin kauppiaan makasiinin mahtumalta, ja kun kulkee mielessä mahtava tunto, kuin mainingin paisuva saapu aavoilta meriltä sataman ahtaaseen suuhun, että toppien uljuutta vielä uljaampi ja säkkein summatonta pinoa vielä summattomampi oli mahti kahisevissa seteleissä, joita ominansa oli olkavarsia myöten kahlinut, ja vaaka keltaisessa kullassa, jota omanansa oli sormien lomitse juoksutellut! Niin istuu kuin isäntänä lavean pöydän päässä, kuormattu notkuvilleen kukkura vadein ja herkkupinoin, jokainen vati ja jokainen kukkura oman käden kurottuvilla! Semmoinen pöytä ravitsee vuosienkin nälänpalon: käsi kouristuksin kurotettu tyytyy vakain noutavaksi; silmä hiiluvin hakenut omansa tyvennä ottaa kuin ärjy piiskattu asettuneena täyden taivaan koko kuvan; sydän, ajokoiran ahneuden kurkuin läähkyvin, kielin roikkuvin syöksynyt kinterillä pakenevan saaliin ylväs on elukka, mahallansa levollisena lepäävä, kaulan kaarta kopein kääntelevä, kun on saalis, koiven kieppumaton, välissä laiskan käpäläin ja kieli kylläs suopein nuolee vuoroin takkua tapetun jäniksen vuoroin omaa kylmää kuononpäätä! Hyvä on kylläin olla, pöydän hyvää kyllältänsä edessä, varsinkin, jos on vatsa vuosia nälissänsä imenyt selkärangan laihoja nikamia, muhkeaa on miehen kourillansa kultaa kahmaloida, kun on keltaista hahmattavana enemmän kuin on kyynärvartta upotettavana, varsinkin, jos kuluneilla sormilla on vuosikausien turhana työnä ollut killingin köyhän kuparin pyydystäminen, joka saavuttamattomana on liukunut koukistuvien raoitse, niinkuin vesi seulan reijitse!
Ravittu koira nuolee tyytyväisenä turpaansa ja käpäläänsä karvoja, ja menestynyt mies heruu kiitollisuutta. Villenkin mieli oli tällä haavaa kiitollisuutta paksu: merimiesten jykeätä ryhmää hän nyt mielihyvin katseli, silmät ja kasvot hyväntahtoisuuden sulassa voiteessa. Tottuja, rehellisiä närpiöläisiä naamoja kaikki tyyni, jollei miestä itseänsä tuntenut, niin muisti muinaiselta isän ja äidin muodosta: tuokin varmasti Juuskerin Siinan poika, samat viurut silmät ja mukava nenän näkerö, kokkihan se olikin, sileäposkinen pojan lurjus lähtiessä, keväästi ripiltä päässyt, vaikka nyt oli kasvattanut partaa leukansa alle korvasta korvaan röyhelöimään. Jumaliste, prikulleen samat silmät kuin Siinalla, oikein läyhältä tuntui sydänalasta, silloin liinalla kolmekymmentä vuotta sitten tuli tarpeettomankin usein keskellä pyhää toimitusta silmä varastaneeksi vilkauksen nuoresta nenännökeröstä vastapäätä liinalla tyttöjen puolella: jos olisi tullut Närpiöön jäädyksi muinoin, niin olisi nyt kukaties ympärillä omina vesoina liuta samanlaisia viurusilmiä, nenän nökeröissä sama vormu kuin tuolla tuossa! Siitä pojasta tulee konsti minun uuteen fregattiini, sillä ovat virkut silmät, vaikka nenänpää sietäisi olla vähän vakaammassa sojossa, Siinakin naureli vähän liikaa! Vaikkei vähäinen naurunsulakaan silmissä hullummaksi ole! pujahti pieni apeanlanka mielihyvän loimiin. Tuoreita poskipäitä ei ollut tosiaan sen erän jälkeen Närpiön kirkossa tullut katselluksi, alkoi syhyä sormi Vaasassa liiaksi killinkeihin, killingit taas eivät kerry rikseiksi, ellei mies ole uskollinen toimituksessansa ja pidä silmiä valppaasti lanteissa, ja riksiä vuorostaan pitää olla koossa aika läjä ennenkuin saa ajatella fregatin rakentamista. Eipä tosiaan ole aikaa pehmeisiin ajattelemisiin elämässä, kun on pidettävä näppi kovana! Ja sitäpaitsi, tokko mailmassa toisia niin tuoreita poskipäitä olisi ollutkaan kuin Siinan silloin mittumaarina, silmäin kirkas kosteakin kuin suvipäivän valkeus? Varmaa ei ole, vaikka retarin rintasäkissä olisi kohennellut itseään pieni huokauksen penikka, ainakin paisui ja laski sortuutin kulunut rintavieri hänellä pari kertaa senverran kuin ihminen tarvitsee puhaltaakseen pahimman likistyksen luistaan. Eipäs minulla niin ja niin ollen ja siinä ja siinä tapauksessa olisi konstin paikkaa tarjottavana omassa fregatissa Siinan poikien varalle! ajatteli hän pyyhkien turhat mielestään ja siirtäen katseensa kokista muihin merimiehiin. Saisi poika ruveta lukemaan navigatsuunia, silmät näyttävät semmoisilta kuin osaisivat ne nypätä numeroitakin kärkiinsä! ajatteli hän edelleen, vaikka silmät jo pälyilivät konstiin. 'Siinan poika joskus minun fregatissani kapteenina, niin taitaisi poika välistä jutella rivin pari minustakin kotokirjeissään Siinalle!' maalaili mielenjuoksu itsepintaisesti hyviänsä jossain komerossa, jota sanotaan sydämeksi ja jonka pehmeiltä kuiskutuksilta raitiskaan mies ei aina ole rauhassa, mutta käsi ravisteli kuitenkin jo toimella ja vakavuudella konstin kankeasti kämmeneen sovittavaa kättä.
”Terve kouraan, Kleofas!” puheli hän ja pudisteli vielä paremmalla väellä toisen viisipihtistä, jonka otteista huomasi, että tervehtimisen toimituskin on taito, jonka ihminen unohtaa, ellei sitä seitsemään vuoteen ole joutunut viljelemään. ”En huomannut edes näppiä lykätä äsken, kun minut puurin puolelle haalasitte, pärskytti yskä rintaa niin, ettei kerjennyt ympärilleen katselemaan!” katsoi hän tarpeelliseksi kaunistella taannoista ynseyttään. ”Ja Brasiliassa asti orpana on käynyt?” lisäsi hän, muistaen, että äidit olivat sisaruksia, Pyörholman tyttäriä. ”Kukas sitäkään olisi uskonut, että sinunkin pienet närpiöläiset silmäpippurisi tulisivat näkemään maapallon alapuoleltakin käsin, silloin kun yhdessä potkimme takkia Norrgardin tuvan ylissängyssä rippikoulukortteerissa!” hyvitteli hän hyryllä mielin toista yhteisillä muistoillakin. ”Vaikka merirapua sinä itsestäsi taisit jo silloin ajatella, koska houkuttelit minuakin lähtemään mukanasi Lutströmin kaljaasiin täkkipojaksi rippikoulusta päästyä! 'Maksaa hyvän hyyryn!' kehuit sinä. ”Täyden riksin kuukaudelta!” naurahteli hän retarin suopeudella konstilleen omassa mielessään kuitenkin samalla kiitellen sitä lykkyä, joka oli ajanut hänet valitsemaan Vaasan maantien tallusteltavakseen Selman halkopinoilla lastatun kannen sijasta. Konsti saattaisin minäkin tässä ijässä olla jossain puurissa, ellen seilaisi halkoja omassa astiassa Tukholmaan! ajatteli hän ja katseli pienellä säälin armolla orpanansa rehellisiä merimieskasvoja, ruskeiksi ahavoituneita kuin parkittu nahka. ”Oletkos sinä lukenut logaritmeja reisulla, närpiöläisiä tyyrejä tarvitaan pian useampaankin laivaan?” viekottui hän oman onnensa kukkuloilla rohkaisemaan äitivainajansa sisaren poikaa. – ”Missäs perämies on?” kysähti hän ajatuksen johtamana kapteenilta, katsellen hakevasti ympärilleen.
Kapteenin menivät kynnet harjallisiin: selitteleminen on aina mutkikasta selvässäkin asiassa: ”No, sen kanssa tuli riita jo mennessä, Kööpenhaminassa!” sanoi hän vakavasti. ”Se ei ollut mikään närpiöläinen, Mörskomista, mistä lienee ollut, ja rupesi rikeeraamaan, että oli ostettava kahvit ja voit ja sämpylät. 'Ei suinkaan puurissa mitään lukuvuoropeijäisiä pidetä!" sanoin minä, ja koska hän ei ollut mikään tarpeellisempi mies laivassa, kokki tai joku muu miehistöstä, niin annoin soutaa äkseerajan retiltä maihin. ”Mene vaikka mamman tilliltä maitoa särpimään!” huusin vielä reilingin ylitse jälestä, että ymmärtäisi vasta olla miesten joukkoon tuppaamatta. Ja hyvä oli, että pahuksesta pääsimme, on kajuutassa ollut yksi suu vähemmän kuluttamassa ja riidan jankkaa oli jo Vaasan ja Kööpenhaminan välillä tarpeeksi. Ostin Hammista konstille rihvelitaulun ja opetin kirjoittamaan senverran, että jurnaalin osaa pitää vahdissa, muut merijuonet hänellä kyllä oli jo poskissa ennenkin, ja logaritmit ovat ihmisellä jo syntymästä asti knupissa sillä, jolla ne yleensä päässä istuvat, niin että niitä ei tarvitse kuin kirvotella oikeasta ajatuskerästä.” Kapteeni oli sanonut sanottavansa ja pisti kädet housuntaskuihin, ymmärsi, että siinä oli mies, jolla oli oikea ajukerä, ja joka tiesi, kellä muullakin oli sellainen värkki päässään.
Retari siristi silmiään orpanaansa. ”Vai olet sinä, Kleofas, ollut Albatrossissa sekä konsti että tyyri? Se muistetaan, kun Kallen jälkeen katsotaan Albatrossille kapteenia; ja Kööpenhaminasta asti: menomatkalta lasketaan sinulle tyyrin palkka!”
Retari oli nyt valmis konstista. ”Paatkylän poikiakin vielä näkee!” virmastui hän oikein puhdilla läjähyttämään kämmentä puosun varmaan käteen, joka oli tottunut pitelemään sekä taipuvaa että kopettunutta. ”Vieläkös Paatkylän Mellangärdin viiritanko pihaluhdin päädyssä mielestäsi torkottaa kärkensä prikulleen taivaan kumokellon keskinapaan, niinkuin me kummiksemme muinoin kerta äkkäsimme ja tangon vartta myöten sihdaten varmaksi tarkistimme? Kyllä kait taivaan reunalaita Singaporessa asti oli jo koko matalalta, koska niskasikin jo on pään kolistamisen vaaroissa tottunut kyyrymmäksi kuin silloin muinen Paatkylässä?” Puheen rojoa olisi retarilta juossut vaikka kuinka läämälti, niin vilpastunut oli vanha kangistunut veri ja mieli kuin hyvää heraa. ”Fregatteja minä rustasin, mutta sinä olit jo silloin koko kärppä purjeita palttaamaan: Pirttikuljun pinnan, senverran kuin siinä oli juoksevaa tilaa sammakon mädiltä ja viliseviltä konnan poikasilta, me kaksi peitimme, minä kaarnanpalasilla, sinä rieputilkuilla päretikkujen nokassa! Kukas silloin olisi uskonut, että minun kaarnani ja sinun tilkkusi yhdessä haukkasivat ilmaa kaikilla maapallon kanteilla? Meidän sihtauksemme Mellangärdin viiritankoa pitkin ei tainnut sittenkään aivan tarkkaan pitää kutiansarja Paatkylä ja Paatkylän Pirttikulju jäädä maailman napapaikaksi, mutta sihti elämään päin ei tainnut sittenkään olla hullummin asetettu meidän kummankaan kohdalta silloin! Ei sinun näpeiltäsi työ lopu, Vaasan kaupungissa ruvetaan tarvitsemaan purjemestaria nyt, ja purjemestaria, jolla on luonto sormissa ja silmäntirkistyksessä kuin tikalla nokassa ja niskasuonissa!”
”Heh-heh!” osasi muuten puhelias puosu tällä hetkellä vain naureskella. Kun joskus pujottaa lankaa liika pitkälle puhdille purjeneulan nokkaan, niin veto menee sotkuun, ja ihmisen kielikin, kun jutun lenkki luonnistuu liika avaraksi, tekee joskus tenän ja sanan juoksu sekaantuu kukerpäihin. Siten kävi nyt puosun hänen omaksi myöhemmäksi harmikseen, kieli ei täyttänyt tehtäväänsä tällä kerralla, se oli kuin liika lihava suussa hetkessä tyhjentääkseen täyttänsä. ”Heh-heh!” oli puosun sen vuoksi vain naurettava koko mies hyvillänsä silmäin herua myöten. ”Kost’ Jumala!” olisi kyllä vähän myöhemmin tullut mieleen ihmismäisesti sanoa, mutta se oli silloin jo liika myöhäistä: retari oli jo timperin kohdalla.
Retari oli nimittäin edennyt miesten rivissä. Ei sitä koko sydäntänsä kuitenkaan sopinut yhdelle miehelle purkaa, vaikka kotokylän poikia olikin, timperikin oli jo odottamassa ja siinäkin oli mieskoura rutisteltavana.
”Suupielet samassa visussa vatupassissa, kuin ennenkin!” sojotti retari timperillekin ylenkyltäisen mielensä kiitollista puheliaisuutta: Valmqvist olisi ihmetellyt, jos olisi ollut näkemässä umpileukaisen puotimiehensä suuvärkin valmiutta. ”Silmät kuin harpinhaaran kärjet ja sormi syntymästä tuumastukki! Jumaliste, minä en ole vielä tänäpäivänä niellyt sitä, kun sinä Pukin Iivarin häissä kerran korjasit minun sanani. Me olimme koko poikaliuta ajankuluksi menneet alas rantaankin ja tarkastelimme siellä rantapuodin solassa kädet housuntaskuissa seisoskellen kuin aikamiehet ikään Iivarin jahtia, joka oli ankkurissa lahdella. 'Puomi on viisi syltää pitkä!' sanoin minä, joka paatkyläläisenä ymmärsin meriasioita. 'Joku tuuma ylikin!' lisäsin paremman painon vuoksi verkkaan sanan vielä päälle kaupan: saivat maankylän pojat omilla korvillaan kateikseen kuulla, kuka mies tunsi asiat! Sinä silloin - sinulla oli silloin jo samat piukkaan piuvatut huulet kuin nytkin ja sama luimi silmissä, poskipielen kuivassa sama vako, kuin vieläkin, sinä kiristät huulien rihman vielä ohuemmaksi kuin ennen, silmien kärjet siristyvät tutkaimen teräviksi ja poskien kuiva uurre oli kuin puukon nirkolla kaiverrettu: 'Pari tuurnaa vaille viittä syltää!' sanot sinä ja etusormien ja peukalon väli haritti ilmassa tiukkaa kahden tuuman matkaa. Tuli niin kova sanominen asiasta, että koko poikaparven oli joukossa soudettava jahtiin ja otettava selko seikasta. Kaksi ja puoli tuumaa vaille viittä syltää puomi oli mitattuna maston pinnasta päähän asti, sitä seikkaa ei venyttänyt paremmaksi, vaikka minä itsekin kahteen kertaan mittasin matkan. 'Mutta kyllä tarkotus on vaan ollut, että puomi olisi viisi syltää pitkä, vaikka ranka on tullut kaapatuksi liika lyhyeksi!' koetin minä heikosti kaunistella julkista häviötäni. 'Ja iso seili seisoisi paremmin ja rikillä olisi kauniimpi luonto, jos puomi olisi kaapattu viisi syltää runsaasti!' paikkasin minä parhaani mukaan kunniaani. 'Puomi on niin pitkä kuin se on, ja kaikilla asioilla on se mitta, joka niille on mitattu!' sanoit sinä kuin uskonkappaleen. 'Ei niitä sanoilla värkätä, vaan sahalla.' Sinä, Malakias, et pistä ajatustasi muuhun, kuin siihen, mihin pistät sahasikin terän, mutta siihen sinä pistätkin sen prikulleen! Jumala on ajatellut miehestä timperiä silloin, kun hän tuumissansa on sinun päänuppiasi veistellyt sisäpuolelta ja ulkoa ja määrännyt haran peukalon ja etusormen välillä! Sinä minun laivojeni pantteriruodot sihtaat, jotta kyljen posket saavat oikean kaaren siloamaan merta, ja sinä minun fregattieni raakapuut kaappaat, jotta rikillä on oikea levitys ja nousu, kun kenojoutsen painuu sataman suuta kohden!”
Retari puotisortuutissaan oli juhlallinen mies tällä hetkellä, kuin ruhtinas ikään kulki hän miehestä mieheen, kätteli ja puheli, askel piteni ja tanavoitui jokaiselta koron siirtämältä ja kukin sai sanansa kuin kuninkaan parrasta. Vahvankin ryypyn humala kerkiää päähän vähitellen, ja vasta nyt alkoi hän tuntea, että arkut kajuutassa olivat todellisessa todessa hänen omiansa. ”Minä puhun kapteenille, että jokaiselle miehelle maksetaan kahden kuukauden ylipaikka tuliaisiksi!” sanoi hän viimein kokkiakin käteltyään, Siinan poikaa, jolle hän tällä erällä ei vielä puhunut enempiä: hän oli sentään vain kokki, muut merimiehiä laivassa.


VI


Nyt tuli kannelle semmoinen hetki, jommoinen aina tulee juhlallisen hetken jälkeen. Retari oli kulkenut miesten rivin päästä päähän ja tunsi nyt kokin kädestä hellitettyään sekä kätensä että suunsa joutilaiksi. Joutilaalta tuntui miehistäkin seisoskeleminen, nyt kun toimitus oli ohitse, joku jo ajatteli, olisiko tästä lähdettävä kävelemään kansin puolelle. Kapteeni oli ainoa, jolla näytti olevan jotain sanottavaa sydämellään, mikä sanottava ei kuitenkaan ottanut kohta lähteäkseen kielen päähän juoksemaan. Hän vilkuili epävarman näköisenä ylös taklinkeihin, joihin huomasi retarinkin muun tekemisen puutteessa nostaneen silmänsä.
”Laivaakin sopisi vähän käydä tarkastelemassa!” karskisti hän sentään lopulta luontonsa vaisunlaisella äänellä sanomaan.
Retari pudotti silmänsä raakapuilta, jossa hän juuri oli silmäillyt märssyseilin niitä osia, jotka matkalta olivat palanneet eheinä kotohaminaan: hänenkin silmänsä vilkuilivat ylös rahtusen epävarmoina nyt. ”Niin, jos kävellään vähän katselemassa paikkoja!” irkeni hänestä myöntö, mutta ääni jänisti niin, ettei olisi uskonut samasta miehestä lähteneeksi, joka äsken hellitti niin kuninkaallisia kurkustansa.
Vaellus alkoi siis, vaellus, joka ilmeisesti ei kummallekaan miehelle ollut köykäinen, keulaa päin oli matka, sinne käsin Kalle alkoi astella. Ei Kalle ennen ollut huomannut, että sitä on semmoinen huippaus asteltavana keskimaston juuresta kansin kulmaan, kuin sitä nyt todella tuntui olevan, varsinkin, kun rinnalla asteleva retari vaikeni kuin muuri. Eivät seilit tosin häävejä ole, mutta kotiin niillä on Brasiliasta asti päästy! rohkaisi hän ajatuksissaan painuvaa luontoansa, mutta varoi kuitenkin tarpeettomilla puheilla aranpuoleista asiaa kohentelemasta. Kansin kulmaan asti viimein päästäessä alkoi itsepintainen vaikeneminen kuitenkin käydä liiaksi Kallen maksalle, varsinkin kun retarilla tuntui olevan hiivatin tarkkaa katselemista omassa nenäorressaan. Tosi olikin, että retarin silmät hyvin tarkisti vahtasivat suoraan eteensä, olisi voinut vaikka luulla, että retari suorastaan paimensi silmiään tarpeettomilta retkiltä enempi sivuille käsin kuin eteenpäin tai ylös mastoja pitkin, niin vissisti ne olivat sihdatut johonkin pisteeseen pari tuumaa nenänkärjestä ulompana aivan kuin olisi joku pahan hengen kärpänen ollut hurisemassa hänen nokkansa edessä. ”Timperi on korjaillut naakeleita, kun pääsivät lahoiksi muutamat ja rupesivat katkeilemaan!” täytyi Kallen viimein yrittää jotain puhumisen tapaistakin, jottei yhtämittainen vaikeneminen söisi korvia puhki. Saatiin laskuportaitten astumista ainetta niihinkin! selitti hän, jotta sanottavaa riittäisi ammottavaan hiljaisuuteen. ”Kokki on kolhinut pytsyjä rikki, niin että on täytynyt paikata pultaanilla!” sanoi hän, kun silmä sattui hipaisemaan pytsypenkkiin kansin katolla, mutta korjasi itsekin silmänsä nopeasti muuanne, kun huomasi pytsyrivissä aukkoja kuin seitsemänkymmenvuotiaan hammastarhassa: oliko joka viideskään enää jäljillä muinaiselta? ”Puosu on koko tulomatkan paikannut sellejäkin!” livahti hädistynyt kielenpää vahingosta vaarallisempiin asioihin, mutta se mies ei Kallekaan ollut tällä hetkellä, että olisi rohjennut kääntää silmänsä puolimatkaankaan alimpaa raakaa päin puosun työn tuloksia tähyilemään, retarin silmistä puhumattakaan, jotka olivat pistetyt kuin tuppeen.
Retarikin oli kait alkanut tuntea, että hänenkin vuoronsa olisi jotain sanoa, ja kun samassa kansin taitse sivuutettiin etumasto ja ankkurikettingin silmukkojen ylitse loikkiessa varo vimmallakaan välttämisellä ei voinut väistää silmää ja kättäkään maston pinnasta, liukastui retarilta pieni sana: ”Mastotkin saisi kaapia ja vetää värnissalla! Miksei niitä olekin putsattu ajoissa, ovat sinellä kuin kanankoipi?” Hän raapusti peukalonsa kynnellä sammaleen mustaa maston kyljestä. Kieltämättä oli hänellä pientä katkua mielessä ja äänessäkin.
Villen luonto oli heikossa hetkessä ja huomaamatta päässyt voitolle viisaudesta ja hyvistä päätöksistä!
”Mihinkäs sitä värnissaa pitkälle riitti, joka meille Vaasasta lähtiessä jäi?” ällistyi kapteeni ihmettelemään. ”Ei siitä mastojen värnissaamiseen riittänyt, hyvä kun saatiin plokitkin Singaporessa sivellyiksi!” selitti kapteeni tolkkua merimeininkejä ymmärtämättömälle.
”Ettekö koko matkalla ole käyttänyt muuta värnissaa kuin sen tilkan, joka jäi tynnyrin pohjalle laivan lähtiessä täältä?” kysäisi retari verrattain tyhmän näköisenä, hän oli jättänyt kätensä nojalle etumastoa vastaan ja silmät hakivat avuttomina kapteeniin.
”Sitä on laimiska vielä jälelläkin tynnyrin pohjalla, olen säästellyt, jos tarvitsisi johonkin välttämättömään! Ei merillä auta koskaan päästää mitään loppumaan. Kyllä silloin ollaan helisemässä laivassa, jos vadit kumisevat tyhjinä puolitäkin alla!”
”Mutta olisithan sinä voinut ostaa uutta värnissaa jossain satamassa”, sanoi retari yksinkertaisuudessaan.
Nyt näyttivät Kallen silmät vielä ympyriäisemmiltä kuin retarin. ”Tiedätkös sinä, että se maksaa?” kysyi hän toisen ällittömyydestä tyrmistyneenä. ”Ei rahteja kokoon seilata, jos rahaa lapioi satamahaijeille!” lisäsi hän vakuutuksella, ja nyt oli kapteeni taas kannoillaan kannella. Maapakalla tottuu järkikin seisovaksi! ajatteli hän, ja selitti varmemmaksi vakuudeksi vielä: ”Rahaa tulee kokoon, jos sitä ottaa, mutta ei, jos sitä antaa!”
Retarikin äkkäsi, että hän oli juoksuttanut ämpäriä väärällä kaivolla. On pidettävä ero juhtinahan ja säämiskän välillä! ajatteli hän. Juhti on poikaa anturan pohjaksi, mutta kankeata hansikkaan päälliseksi, ja Kalle on mies rahan lastun kirvestämisessä, mutta huono sauman sovittaja ja vielä huonompi puleeraja! Retari hellitti kätensä maston kyljestä ja lähti sanan hiiskumatta kansin kulmitse kävelemään takaisin keskilaivalle päin, askelissa oli nyt päättävää varmuutta ja pituutta, silmätkin hyppelivät nyt rohkeina rikissä kuin lystäilevä orava. Keskimaston saalinkikin, niinkuin Kallen laivassa olla pitää: toisen sarven sakara nokastansa poikki! naureskeli hän ajatuksissansa. Kapteeni seurasi jälestä niin nopeasti kuin hänen lyhyiltä säärentyngiltään oli liikkumisen varaa, hänkin oli nyt muita miehiä kuin äsken keulaa päin kävellessä, sydän napsutti liivin alla vakaasti kuin taskukello, ja silmät liikkuivat levollisilla asioillaan niinkuin tasainen härkäpari rehellisellä pellolla: retari oli puhellut pehmeitä ja saanut kirkkaan vastauksen! Käskeekin ruveta peukaloimaan maston kylkeä ja saivartelemaan värnissoista, kun pitäisi miehen järjellänsä ymmärtää, että rahan mänkiminen kapteenin asia on merillä, eikä taattien ja hienouksien vahtaaminen! Kalienkin silmä kulki nyt rohkeasti raakapuulta raakapuulle: tosi, kyllä, isomärssy on aikalailla mädäntynyt, vilhiä se kieltämättä oli katsella, jos silmä semmoisia rupesi närkkimään, sen tunnusti Kalle mielessään rehellisesti. Eivätkä muutkaan purjeet olleet suuria häävempiä! sekin oli tunnustettava, kun ne kunkin erikseen noukki silmiensä nokkaan. Musevan harmaita ne olivat, niin että maolle ehkä kävi arkaluontoisemmalla, paikka paikan vieressä, missä ei rääsyillyt repeämä, merkillistä, että puosu sentään oli saanut pysymään ne semmoisina kaluina, että Brasiliasta meidät pyyhkivät tänne tippumatta raa'oilta! Mutta ajatteleekos Ville, mikä pino pultaanipakkoja menee, ennenkuin on pingotettu uusi märssykään isoon raakaan? En suinkaan minä toisen miehen rahoja rupea pultaaniin haaskaamaan, koska näinkin on perille päästy! Kalle tunsi itsensä yhä varmemmaksi mieheksi, ja säärysti melkein äkäisenä retarin jälessä; ajattelemisen kiivaus joudutti menon puhtia hänelläkin niin, että hän keskimaston juurella oli jo taas aivan Villen rinnalla puhisemassa.
Villenkin silmillä - niillä oli luultavasti samansukuisia huomioita nieltävinä kuin Kallenkin silmillä - Villen silmillä siis oli niilläkin niin kiinteätä toimitusta rikissä, ettei hän huomannut välttää pumppurautoja ohimennessään, vaan tönäsi kyynärpäänsä niihin. Eihän ruosteentomun lisä tosin sinään niin suuria merkinnyt takin muuhun kuntoon, mutta siisteyden taikaisena miehenä Ville kuitenkin pysähtyi karistelemaan karstaa hihapuolestaan.
”Kyllä kait sinulla vielä senverran on tallella vanhaa vaasanaikaista mönjääkin, että antaisit sivellä nuo raudat, niin ei tahri ihminen itseään ohimennessään”, sanoi hän kurillaan, kun muisti muinen Albatrossin lähtöaikoina itse kopistelleensa melkein tyhjää mönjätynnyriä laivassa.
”Taitaa sitä senverran vielä olla?” vastasi Kalle arvelevasti. ”Vaikka vähissä se oli jo lähtiessä, en minä ole raskinut sitä ollenkaan käyttää.” Hän tarkasti vakain silmin itsekin pumppurautoja. ”Täytyy niitä kolistellakin sitte ja vasaralla koputella, niin että kolmas osa menee hukkaan!” arvioitsi hän katsellen surullisia paakalapakoutumia ja ruostesuomuja rosoilevassa pinnassa. ”Mahtavatko raudat tulla liika kleineiksi?” ilmaisi hän vilpittömän epäilyksensä.
”Etkö sinä mönjää sitte ollenkaan ole viljellyt koko matkalla?” kysyi retari, itsekin ällistyneenä, että vielä osasi hämmästyä.
”No, en minä sitä, ja sekin maksaa! Ja sitäpaitsi pitää ennen mönjäämistä aina kalkutella raudasta roso pois, ja minun mielestäni silloin menee tervettäkin rautaa hukkaan, enkä minä oikein raskitse semmoista haaskiota.” Retaria katseli vakaasti asioita punnitseva silmäpari.
Retari ei tietänyt, mihin omat silmänsä siirtää, sillä ei hän nauramaankaan tahtonut ruveta siinä miesten edessä, jotka yhä seisoivat ympärillä kuulemassa ja näkemässä. Tuli silmä vahingossa livahtaneeksi kapiisiinkin, jonka ovi saranapuolena roikkui vinosti selkoselällään, laattialla pari pultaanipaikoilla korjattua puupytsyä, joista huomasi, että ne joskus oli maalattu, tiskipöydällä pari lohkoreunaista pilkkumia ja suuri noenmusta kahvipannu, jonka sanka riippui toiselta korvalta irrallisena ja nokka oli kolhittu puoliksi poikki, kamiinalla kaksi kannetonta pataa, joiden kolhitut reunat lähimmin muistuttivat hyvin karkeahampaista sahaa, puolet hampaista kuitenkin katkenneet, toisessa niistä porisi keitto, jonka haju ilmoitti keskilaivaan asti herneruuaksi.
”No, ruokatarpeita te sentään olette ostanut matkan kestäessä?” kysäsi retari tyhjästä päästänsä, kun sai silmänsä kootuksi kapiisista ja piti, että jotain kait oli sanottava hänenkin taas. Mutta samassa karasi ajatuksen viikari korvan taakse. ”Vai onko teillä vielä seitsenvuotisia perunoitakin puolikannen alla?” kysyi hän naama hurskaana, mutta kokki ja muut miehet äkkäsivät paikalla, että retarin nykähtelevistä silmävieristä oli hurskaus kaukana.
Kapteeni tuli vielä vakavammaksi. ”Eivät ne pahukset kestäneet kuin palan toista vuotta!” sanoi hän totisesti: ”Minä varustin niitä kyllä Kööpenhaminasta mukaan niinpaljon kuin akituksi sai, mutta konsti tuli jo kolmentoista kuukauden kuluttua valittamaan, että puolikannen alla alkoi syntyä perunamaata. Hän sanoi, että väkikin alkaa rikeerata, jos sitä moskaa vielä jonkun aikaa padassa kiehutetaan. Minä panin kyllä vastaan, ei Närpiössäkään aina herkkuja suuhun pistetä, mutta kuukauden perästä ne täytyi kuitenkin kihvelöidä partaan ylitse, kun eivät porsaatkaan niistä enää huolineet. Se oli mistaaki se perunain osto, minua harmitti vielä vuosia jälkeenkin aina kun Valparaison latituudin poikitse seilattiin, sillä sillä latituudilla me kymmenen tynnyrillistä saimme purkaa yli puurin Isoon Valtamereen! Minä pelkään, etten minä sen erän jälkeen saa perunaa painumaan kurkustani: jokainen tynnyrillinen oli maksanut selvää Tanskan rahaa!” Kapteeni oli vieläkin karvasen näköinen tästä puhuessaan. Hän muisti kuitenkin, että retari, ennenkuin puhe siirtyi perunoihin, oli kysynyt muonitusasioita.
”Olemme me laivakorppuja ostaneet eri satamissa ja papuja myöskin”, tilitti hän tunnollisesti asioita. ”Ja sitte meillä ovat olleet nuo porsaat, joita retari potki. Kööpenhaminasta ostin kohta mennessä kaksi, karjun ja imisän, ja niitä on sitte riittänyt seitsemäksi vuodeksi. Kiinan vesillä pärjäsimme kerta teepaalin ja kuivasimme kannella, sitä on vieläkin jäljellä. Riossa ostimme tynnyrillisen kahvipapuja, joita oli lakaistu kokoon möljältä ja myytiin lumppukaupalla: mitä niillä väliä, missä ne olivat kieritelleet, nehän korutetaan! Muuta emme juuri ole tainneet ostaakaan? Niin aina, Javassa ostimme sentään pari kuormaa sokeriruokoa ja suolaa on hankittu tarpeen mukaan.” Kapteeni näytti vajoavan ajatuksiinsa, olisiko jotain jäänyt mainitsematta. ”Riissiä ostimme kerta Bombayssa haaksirikkotavaraa viisi perunatynnyriä täyteen”, lisäsi hän muistonsa komeroita kaivellen.
Jos retarilla alkuaan perunoista kysyessään oli ollut tarkoitus virkistää itseään pienellä naurunpirauksella kapteenin kustannuksella, niin meni tämä tarkoitus tasan yhtä mistiin kuin kapteenin kovan lykyn perunakauppa. Mitä pitemmälle kapteeni nimittäin pääsi muonituskertomuksessaan, sitä vakavammaksi muuttui retarin naama. Hän kurkisteli miehiin, ja hänellä olivat hyvin pahat aavistukset mielessä.
Kapteeni oli siis tuskin päässyt juttunsa päähän, kun retari jo vikkelästi oli puhumassa miehille: ”Ne miehistä, jotka lähtevät uudelle matkalle tämän kapteenin mukana saavat luvatun lisäksi vielä kaksikymmentä riksiä lahjapalkkiota mieheen!” sanoi hän nopeasti ikäänkuin aikoisi hän kerjetä liepeisiin, jos jollakin olivat ajatuksen helmat muuanne käsin karussa. ”Ja palkka koroitetaan jokaisella viisi riksiä kuukaudelta!” lisäsi hän varmuuden vuoksi. ”Siihen minä koetan saada kapteenin suostumuksen!” oli hän kylliksi notkea ja varovainen vielä entistä nopeammin täydentämään sanojansa.
Lupauksen viimeinen osa ei ilmeisestikään ollut oleva helpoin täytettävä auliista tarjouksesta. Kapteeni vieressä katseli nimittäin tällä hetkellä jotakuinkin piukasti löysäsuiseen retariin, melkein samoilla silmillä kuin katsellaan mukulaa, joka järjettömyydessään roihuttelee palavaa päretikkua lastukasan vieressä. Tai pahemminkin vielä olivat asiat tässä kiipelin kääntömanööverissä: mukulaa voi tarrata käsikynään, vääntää päreen pois ja nakata pesään, turjuttaa ymmärtämätöntä niskaharjaksistakin pieneksi muistiaiseksi, mutta retarille, minkä sille teki? Oli koko päivän ollut niin ällejansä täynnä, että sai asetella kieltään kuin ankeriasta, eikä sittekään saanut sanaa sopimaan herkkukorvan mieliksi! Mene semmoiselle sitte järkeä puhumaan! Onko retari päästään pehmeällä? kysyivät kapteenin tyrmistyneet silmät neuvottomina. Kalle oli järjen ja selvän ymmärryksen mies, mutta ihmisen järjellä ovat rajansa ja Kallen ymmärrys ei jaksanut käsittää sitä, kuinka ihminen: menee jaarittelemaan maksamisista silloin, kun ei kukaan maksua kysy. Samuliksi minä asetun, jos minun pitää vastaamaan siitä, mitä toinen poskistansa livertelee! alkoi sakoa ajatusta silmien perukkoihin. Kapteeni laivan ansioista vastaa, eikä retari! puhuivat silmät nyt jo selvää taipumatonta terästä. Minä sanon pian niin, että tärähtää! ajatteli hän.
Retari oli senverran kerjennyt vilkasemaan Kalleen, että huomasi, mikä iiri nyt oli iskemässä selleihin: hän tunsi miehensä entiseltään ja vähän tämänpäiväiseltäkin. ”Älä hiivatissa hiisku nyt sanaakaan!” kuiskutteli hän hätäisesti Kallen korvaan. ”Minä selitän sitte! Ne ovat tottuneet niin vaativaisiksi nykypäivinä! Miehen pöksypariakaan sinä et saa puuriisi koko Vaasan läänistä, jollei palkka voitele! Ei enkelin peevelikään taivaan paratiisista nykyaikaan enää lusikoi partaansa papuransoonia joka jumalan ateria seitsemän vuoden aikana, jollei ole läskikimpaleen lisäksi palkan lihavuus joka lusikan nuolemalla mielessä! Sinä ymmärrät laivan komentoa, mutta minä ymmärrän ihmisiä! Pidä nyt huuli piukassa, ja ajattele sitte jälkeenpäin!”
Kalle asettui toki senverran, että tyytyi luimistelemaan sivulta ja jotain pientä murahtelemaan parrastansa, kun merimiehet vuoronperään nyt tulivat kädestä kiittelemään luvatusta palkankorotuksesta, ensin retaria, jolla taas oli jokaiselle sana, ja senjälkeen kapteeniakin. Kapteenin kätteleminen kyllä oli vähän jäykänlainen toimitus, sillä tuntui todella hiukan tarpeettomalta juhlamenolta täysi-ikäisen miehen kouria kämmentä, jonka kyllä oli joka päivä nähnyt, mutta jota seitsemään vuoteen ei ollut pidellyt, sitäpaitsi ei äskeinen kyrä ollut vielä oikein kerjennyt lähtemään kapteenin silmistä ja hänenkin kädenantoansa sitoi joku nolosteleva penseys: turhan tuhrimista tämmöinen meidän välillämme, ajateltiin kummallakin puolella, mutta maissa ja kotopaikoilla ovat menonsa ja tapansa!
Juhlallisuutta oli retaristakin jo tarpeeksi. Kokin katellessa hän kuitenkin vielä senverran elpyi, että kysyi, mikä hänen etunimensä oli. ”Johannes!” lauloi reilu suu. Pienellä mielenlämpimällä Ville muisti, että hänen omakin toinen nimensä oli Johannes. ”Sinä oikeastaan tekisit viisaammin, kun menisit talveksi jonkun kapteenin kortteeriin ja hakisit räkninkiä hänen kanssaan!” sanoi hän hyväntahtoisesti ja ajatteli Siinaa. ”Olethan sinä seitsemän vuoden aikana kerjennyt hernerokan haistelemisen lisäksi kurkistelemaan senverran kapiisin ovestakin, että meripraktiikkaa ymmärrät ja arvaat hakea rikiä laivassa ylhäältä käsin!” naureskeli hän tarkoittavasti. ”Sinulla ovat äitisi silmät! Sano terveisiä vanhalta rippikoulutoverilta!” Retarin mieli oli hyvä, kun oli tullut sekin
sanotuksi.
Mitäs siinä enempiä sanomisia oli ja tarvittiinkaan? Miehet seisoivat jo taas omassa joukossaan, katselivat kukin, mihin katselivat ja ajattelivat, mitä ajattelivat, kapteeni tirkisteli vaiteliaana äskeisiä pumppurautoja: pitikö nyt sitte pistää joku miehistä niitä kalistelemaan? Ja retarilla ei ollut paikkaa, mihin silmänsä jättää: rikiä ei tehnyt mieli katsella ja muitakin paikkoja oli viisaampi silmillänsä vältellä. ”Olisi tässä jo aika minunkin ruveta ajattelemaan maihin lähtemistä, puolipäiväkin kohta!” puheli hän jotain puhellakseen. Eihän siihenkään ollut muilla suuria sanomisia, varsinkaan Kallella, joka merimiehenä piti, että jokainen tyyrätköön kuuttonsa niinkuin hän tykkää ja kääntäköön luovin silloin, kun sopivaksi katsoo, ja jolla sitäpaitsi oli tunto, että hänellä oli tänään takanaan raskaampi päivätaksi kuin seitsemään vuoteen, vaikka vasta oltiin puolipäivissä.
Retarin ei ollut siis muuta kuin jatkaminen. ”Toimittaisiko kapteeni siis, että miehet pistävät lähtövehkeet käymään ja kitisemään taas!” sanoi hän ja katseli pienellä naurunkurilla raa'an roikkuvaa plokkia.
Nyt oli Kallekin jo virkeämpi. ”Mihinkäs retarilla semmoinen kiire on, kun ei ole muijaakaan kotona kahvipannua lämpimänä pitämässä?” esteli hän heikonlaisesti, mutta lisäsi samalla nopeasti: ”Pojat, pistäkääs ploki liikkeelle, että retari Pääsee maihin taas!” Nyt kävi asia kuin voideltu, retari sitaisi itse köyden pään ympärillensä, puosun taitava käsi teki solmun ja yks' kaks' heilui retari ilmassa, tälläkertaa kuudentoista käsivarsiparin iloisesti hilaamana, kokin aloittaessa kajahti kannelta kuudentoista kurkun hoilaama hip-hip-hurraa! Retari oli itse niin hyvillään, että viskeli touvin päässä heiluen pitkiä koipiaan ilmassa kuin vallaton poikaviikari. Mukavaahan tämä on, ei tässä menossa anturoitansa kuluta! nauroi hän ja piuvasi itsensä heilumaan. ”Tyykiä leikattavana niin lavealti kuin riittää sinistä ilmanhurstia maailman kannen alla!” kehui hän ja läiskytteli sääripiippujansa yhteen kuin räätäli saksirautojensa leukaparia, ennenkuin päästää ne puremaan koskematonta verkapakkaa. Miehet olivat komeuden vuoksi heijanneet retarin vähän korkeammallekin, kuin mikä olisi ollut ehdottomasti tarpeellista reilinkitaiteen sivuuttamiseen. ”Ymmärtäisivät vaasalaiset olla katselemassa, niin näkisivät Valmqvistin puoti-Villen lennon väessä!” hihkasi retari vallattomasti.
Matka kääntyi haminavahdin ruuhta päin. Ei sinuakaan muistettu hilata puurin puolelle! surkutteli retari. ”Mutta soutumaksun saat vissisti ja palkan kokotusajasta myös, ei minun tarvitse kelloanikaan pantata sitä varten!” Retari oli ruuhen puolella jo ja päästeli touvia ympäriltään. ”Ei minullekaan tuliaistuimaa tarjottu tuolla ylhäällä enempää kuin muutakaan kuumaa!” lohdutteli hän tyhjälle jäänyttä soutajaansa. Ja samassa hän käsi torolta huutaa hiukahutti kapteenille, joka taaskin, kuten retarin tullessa, kurotti sammalmätästä pääkseen reilingin ylitse sen verran kuin lyhyttä kurkkua riitti: ”Mikä vahinko, Kalle, ettei Jamaican kaivoista saa rommia ämpäreillä, niin olisit sitäkin tuonut kotiin perunatynnyrillisen!”
Kapteenin silmäpippuroihin herahti naurunkaltaista, joka vähitellen levisi silmänurkkiin ja niistä koko kasvoille poskipieliä myöten sen vähäsen kuin parran peitosta paistoi ihon kuparia naamassa: ”Minulla on kajuutassa lekkerillinen jamaikalaista, ehta reaaleilla ostettua! Mutta se tuodaan retarille avaamattomana samalla kuormalla kuin arkutkin! Ja kahvia taas sopii retarin ottaa omasta ruumasta senverran kuin mako ja terveys kestää!”

Swedish

Translated by Thomas Warburton

13. Till ett uppmuntrande exempel och till tidsfördriv i övrigt berättar Härkäniemi historien om en redare och en kapten och om räkenskaperna på Albatross.

 

Jojo, grisar är kultingar innan de blir galtar, och mången karl som i dag går med plånbok till innerficksfoder på ömse sidor har engång fatt knäppa jackan över västlös bringa. Numera har också Vasa-Ville fregatter liggande i tie hamnar på en gång och sin egen gaffelflagg blåsande på jämnt ett dussin egna barkar, men det fanns en tid när ingen människa var vettlös tillräckligt att bjuda ens en enda riksdaler för hans första fregatt.

Smal om livet var Vasa-Ville dåtilldags, fast en skräddare vid detta laget får ta vackra kliv för att mäta hans omkrets. Och att han förblev mager var inget under, eftersom han hade en djävul att hålla med mat inom sitt eget skinn och en endaste evinnerlig tanke som gnagde honom innanför pannbenet: vad färgen ska jag stå bak andras diskar för och synda andra girigbukar till godo hela långa livet och lura oskyldigt folk med njugga kaffefjärndlar, som håller tredjedelen rejäla trinda åkerärtor, när jag skulle kunna slippa nöta både skänk och tunga om jag satt bakom eget kontorsbord och lät lasta en egen fregatt med egna kaffesäckar på Rios redd! Finns det knagg i vägg, så vet man hänga upp mössan där, och har en karl en stadig tanke i skallen, så förstår han att kroka upp saker på den tanken, om han har nånting att sätta dit. Skillingar är skiljemynt, men daler får man ihop skillingvis och inte annars, och har man bara seghet tillräckligt och låter sitt lillfinger troget i tie år lirka skillingarna hemåt, så blir det en dalerstapel till sist, och en bokhållare blir karl att bygga sig fregatt och köpa eget skrivbord dessutom.

På ett varv i Närpes byggdes Villes skepp, en fregatt – tokig den som nöjde sig med mindre käril om han engång skulle hämta lastrummet fullt med brasilianskt! Ingen går ju med mugg till brunns, och ska man ta vatten på versthåll far man efter det med så på kärra! Men en tusan var den åttan att sluka riksdaler, värre än Ville nånsin hade kunnat ana! Kölstocken blev nog ståtligen sträckt – av girighetens och skrytsamhetens onda andar lockades han att tänja den tie fot längre än det först var meningen – spantrevbenen kom upp, och plank fanns tillräckligt att nagla bordläggning av, ja, däcket blev lagt det också, och såpa kunde köpas att stryka på stapelbädden när äntligen skrovet var klart att glida till sjöss, men allaredan döpelsesupen man tog på däck var skaffad för lånta pengar, och där Albatross gungade stolt till ankars liknade hon än så länge mera ett fodertråg än en fregatt. Det finns två sorters tokar i världen, den ena lånar pengar, den andra lånar ut dem. Ville hade inte råd att välja sin tokenskap, Albatross måste riggas, och för det fick han löpa så mycket bottinerna höll, och i Vasa stad fanns många dörrar att pröva för den som pengar behövde och inte skyggade för att dra i dörrhandtag. Nåja, agnar man donen fett och skriver tjocka procent på reverserna, så kan också rostiga krokar lura abborre och en girig man förpanta sina pengar i djupa havet om det gäller! Riksdalerreverser och rubelreverser, månad för månad på allt präktigare räntefot, fick Ville teckna under sommarens gång och lärde sig förvisso känna igen namnet sitt som det såg ut på papper, men om hösten låg Albatross riggad i Vasa hamn, en tremastare blankharpojsad ut i varje rånock.

I Närpes var Villes fartyg byggt, från Närpes hade Ville själv en gång i tiden som femton år gammal och nykonfirmerad karastump knallat landsvägen upp till Vasa, därför att brödtenen under stugtaket ohjälpligen började bli för kort för åtta syskons skrypelse, och i Närpes hittade Ville kapten till sin skuta också. Nog för att han hade hört sig för om kaptener i stan, och nog för att det fanns folk som ville ombord på en ny fullriggare, kärar i dussintal, kärar med tjur i nacken och kärar med en tunna råg i ryggen, kärar med rytande gap för kommandobryggan och kärar med ben i näsan till att näbbas med mäklare, kärar som prydde ett toddybord och kärar som kunde vända på skillingen, men vad skulle han med dem till, när de alla och envar, slätkindade liksom grovskäggiga, kom dragande samma visa: så och så mycket förskott till proviant och andra handutlägg, och »sen så betalar redarn väl ut halva lönen varje mån därhemma till gumman, så hon och ungarna håller sig vid hull tills man är tillbaks igen!« Har nu en karl löpt efter pengar tre månader i sträck liksom en hund i skogen med nosen i ett gårdagstraj, så då börjar, fan anåda, detta evinnerliga »betala« och »betala« äckla den tålmodigaste till slut: »Jag ska väl inte föda era fruntimmer heller, själv har jag inte hitintills haft mage att gå och gifta mig!« fräste Ville åt den sorten. »Tror ni man bygger fregatter till att frakta bort pengar med?« frågade han, så vettvillingarna själva skulle inse sin enfald. »På min tid i Närpes hängde man ju inte foderpåsar på kalvarna när de släpptes ut i hagen!« förklarade han ytterligare, innan han vände ryggen åt platssökaren.

Så blev det i Närpes. Ville skaffade sig kapten till skeppet, en gammal konfirmationskamrat, som han mindes var så om sig att han sydde stadiga skinnlappar på knän och bak i nattvardsbyxorna: »Klädesböxor köper man inte varje dag, så då ska de hålla också, att man är snygg om benen antingen man ska till prästen eller gäldstugan!« menade han, och som sedan hade gått till sjöss och småningom segat sig över från skans till kajuta, från kock uppåt genom alla grader till konstapel, och från konstapel till styrman, efter att han en enda gång under sin sjömanstid hade spenderat pengar och på auktion efter gubben Styrbom köpt hans åldriga navigationsböcker, och så i ett par års tid på frivakterna i konstapelkojen med svidande ögon och plöjande pekfinger flyttat över de krångliga räknestyckena och kompassens alla funder från de gulnade sidorna till sin snåla skalles förvar. Fastän innan Ville på allvar föreslog skriftskolekompanen att bli kapten, gick han ändå för säkerhets skull och pratade med Kalles senaste förman, som Kalle de fem sista åren hade tjurat hos i sin styrmanshytt. »Är det som sjömanständerna skulle sitta stadigt i Kalles kindbågar?« förhörde han sig försiktigt. »Den igeln skulle nog leta rätt på Brasiliens land också om Atlanten hade flera grader till på bredden!« skrattade kaptenen på bästa landgångshumör. »Men får han veta i Kanalen att kocken har tappat en pyts i Öresund, så lägger han tammetusan om kursen och får pytsen bärgad innan Brasilien kommer i schurnalen!«

Så Kalle vart Villes kapten på Albatross. Om pengar knystade redare och kapten inte ett ljud sinsemellan, Ville därför att han på sista tiden blev så besynnerligt matt i knäna om talet det ringaste lutade åt såna håll, Kalle därför att han var en sparsam karl, som inte brukade ens munnen sin i fåvitsko, om inte nödd och tvungen av folks dumma frågor. Från Närpes ryktades det senare, att Kalle hade mönstrat på sin besättning med det avtalet, att envar skulle ha med sig torrskaffning i kistan så att man redde sig till Köpenhamn, där första förskottet på frakten förföll till betalning. Först då ankaret lättades på redden och Albatross klappade loss sina råsegel ur sejsingarna – in i det allra sista hade Ville fått lov att kila omkring i vägen för däcksfolket som skyndade från nagelbänk till nagelbänk, så att han först när ankarspelet började gnissla gav sig ro att kliva över relingen och utför lejdaren till sin väntande roddbåt – alltså först i den stunden då Ville redan stötte av sin guppande eka från fregattens tjärsvarta sida, som redan sakta porlade fart, först då fick han sin gamla natur tillbaks i styr så pass att han trattade nävarna och stående i båten hojtade upp till kapten på halvdäck: »Och så på hemvägen tar du en last kaffe från Rio på skeppets räkning!« Nu hinner han åtminstone inte börja jama om handpengar! var hans listiga tanke.

Och därmed försvann Albatross bak tallarna på Vasklotsskatan, först dök stäven ur sikte, en eller annan grenkrok skymde snart mittskeppet med, och först när den fallande akterstäven började glida in bortom tallarna kom sig Ville tillräckligt för att hitta en näsduk i fickan, och så stod han i båten hela vägen ute på redden och vinkade väldeligen efter sin fregatt, och de vita toppseglen var nu det enda som glimtade över skogskanten. Så försvann också förtoppen till slut, likaså mesantoppen, här och där bland träna skymtade ännu stortoppen ibland med sin namnvimpel, tills också den var borta till sist och dök ur sikte för längre tid än Ville egentligen nånsin hade kunnat föreställa sig.

Det gick en månad eller två, och Ville började titta in på posten ibland för att höra åt om det fanns någon brevlapp till honom: i Köpenhamn vore det lagom att skriva hem, eller också kunde man lämna brev till en lotsbåt i Kanalen. De två månaderna blev tre, fyra, fem, och nu var Ville daglig gäst vid postmästarns dörr. Postmästarn kunde inte plocka något brev ur tomma luften, och saken förkovrades inte heller av att de båda ilsknade till, Ville för att han alltid fick detsamma sura svaret: ingenting i dag, och postmästarn för att samma fåfängliga kund varenda dag som Herran gav nötte på hans tålamod och dyrbara ämbetstid med sitt onödiga spring: för postmästarns plikt är ju inte att skriva alla breven, utan bara att lämna ut dem när de kommer.

Efter ett år löpte Ville inte mer på posten, utan i stället på kajen. Utomstående tyckte sig vid det laget veta hur saken låg till: om det på tolv månader inte kommer en skrivandes rad från ett seglande skepp, så ska väl förr en kokt gädda på ett matbord öppna käften än någon annan än nosande fiskar på havets lerbotten får bud om det skeppet mer! Därvidlag gav Ville ingen människa del av sina tankar, men varje morron, när han nätt och jämnt hade kommit i kläderna och fatt så pass med varmt i strupen att inte magen behövde kallknorra hela förmiddagen, så kunde man se honom knata i halvsprång Hamngatan utför. Bak disken i Valmqvists bod skulle han stå klockan sju – åter till disken hade Ville nämligen fått vända för ett halvår sen, och hans eget kontorsbord var sålt på auktion! – klockan sju skulle han således stå på arbetsplatsen, men dessförinnan måste han som hastigast ut till möljändan för att spana efter nykomna skepp – namnet Albatross nämnde Ville inte längre ens för sig själv! – om det alltså hade ankrat några nya skepp på redden under natten. Och visst hände det sig då och då att någon hade fällt ankar därute, men vissnad singlade Villes irrande blick ner ur deras obekanta riggar, och någon överlopps tid hade han inte heller att stå och nosa på sin andes bitterhet, för fickurets visare jäktade och lammen för Valmqvists dörr måste lyftas klockan sju. Senare på dagen under sin halvtimmesmatrast hann han återigen, om han listade sig till att springa ett slag, av och an till hamngrändsmynningen, bara så pass att han hade kunnat se om något skepp av bekant skapnad skulle kommit länsande runt Vasklotsudden i hamn. Och på kvällen när dagens sista kaffefjärndlar var uppvägda och påslagda och järnlämmen med en duns lämpad på plats framför Valmqvists boddörr, då bar det av för Ville till hamnen ännu en gång, och nu hade han – om det så regnade för öppna slussar, eller också om havsblåsten piskade rätt igenom en huttrande kropp som hade bara en uppslagen rockkrage att värja sig med – nu hade han gott om tid, sin egen tid, att vandra av och an på bollverket, från söderändan till den norra och från nordändan till den södra och fritt spänna ögonen mot hamninloppet så länge han kunde urskilja någonting för mörkret. Vareviga dag som Gud gav kom Ville löpande på samma vis, folk hade roligt åt att till och med på vintern, när havet låg fruset ända ut i Kvarken och inte så mycket som en tjärad plankstump låg och drev i hela Östersjön, att till och med då kom Ville pinnande i samma trav till hamnen, trampade upp en gångstig åt sig i drivorna på möljen, och om söndagarna, då han hade tid, dröjde han sig kvar framför de stängda magasinen, som till och med råttorna hade övergett till vintern, och hela långa dagen ömsom klev han fram och tillbaks, ömsom stod han i timmotal än här än där på förkistningen för att stel och stirrig i ögonen spana förbi den insnöade Vasklotsudden någonstans mot randen mellan det islagda havet och den kallfrusna himlen.

Som sagt var, folk betraktade sen långliga tider Villes fartyg som förgånget gods och besättningen som dödskriven. Också Villes fordringsägare, som engång i tiden av galenskap och girighet hade skjutit till av sina pengar för att skaffa Ville rigg på Albatross, också de hade, fast affären nog ännu kunde gräma dem på bottnen av både själ och kista, börjat låta mossa gro över harmen. Vad stod att hämta hos en tomhänt karl, som inte ägde mer än en månad för månad allt blankare syrtut och i lådan till sitt låghalta hyresrumsbord några sparda skeppspapper som inte ens en haj i Atlantens djup skulle bjuda en kopparslant för. Bara en eller annan spetstunga kunde ännu fråga, då han fick ärende till Valmqvists bod och såg Ville bestyra med en fjärndel kaffe åt någon stadsmadam: »Och när börjar kaffelasten din att lossas i hamnen, Ville? Så fick man köpa ett skålpund färskt innan någon hann blanda ärter i det! Eller säckvis skulle jag väl få ta för mig ur traven, till lite avkortning på räntorna, ifall att du minns.«

I åratal fortsatte det alltså på detsamma viset, Ville löpte sina lopp till möljen och vägde upp fjärndlarna i boden, hans hår glesnade över flinten och grånade nästvid öronen, ögonen rann sig röda och vattniga av allt det närsynta kisandet på diskvågsvikterna de gånger han inte stirrade ut i det tomma hamninloppet, och folk började förresten glömma bort Villes affärer: det finns ju annat i livets villervalla att göra och slåss om än roa sig åt vad Valmqvistens bodknodd sysslar med, låt honom löpa på möljen eftersom han har ben till det!

Sju år var alltså förflutna sen den oktoberdagen då Albatross i tiden lättade ankar och Ville kupade handen kring munnen och gav henne order att segla hem en last kaffe till Vasa hamn, sju år, precis Jakobs tjänandes tid, var sålunda gångna sen den dagen, och Ville kom återigen kutande i en grå oktoberotta ut till hamngrändsmynningen för att kasta ett öga utåt möljen innan han traskade till knoget i Valmqvists bod. Men den morronen fick lammen sitta kvar över Valmqvists dörr för Villes del, för in på redden genom hamnhålet länsade som bäst ett märkligt flytetyg. Fregattacklad var hon, och storvuxen för att vara fregatt, men på master och rår syntes fingertjock mossa långa vägar och kocken tycktes ha hängt upp sina gamla disktrasor på rårna, för segel ville man inte kalla de mögelmörka klutar som höll på att bärgas hem i riggen medan skeppet gled inåt reddmitten. Det var Albatross som nu fällde ankar, den saken blev sig inte olik hur mycket man än glodde och sviktade i knäna. Språnget var tydligt och klart detsamma, även om det nu kurade som en piskad hund fast det vid avresan hade stegrat sig präktigt som en fyraårshingst, kantspiran på skrovsidan löpte lätt och nätt som på Albatross, även om den midskepps hade ramlat av på långa sträckor och gapade lössliten i förstäven som tåhättan på ett gammalt stövelvrak, och när skeppet nu sakta dejsade runt för ankar och vågor kunde man rent av urskilja aningen av ett namn som engång hade suttit ditmålat på akterspegeln, Albatross gissade man att där skulle stå, fast inte mycket fanns kvar av bokstävernas egentligen vita färg, var i helsicke sedan alla guldgult strukna kantkrusor och träsnidade rosor omkring namnbrädan hade ramlat dan, så att bara en ful springa här och där visade var den dyrbart handskurna rankan hade suttit! Ville stod förstenad på möljen, han spretade med fingrarna och kammade tomma luften som om han letade efter sin egen huvudknopp nånstans där den inte stod att hitta, och hans arma ögon tycktes växa ut på skaft. Med ens började hans tunna glesa hakskägg att darra, skuldrorna skakade som om frossan hade ruskat om honom, och vem vet hur det hade gått, kanske hade han sjunkit ihop på fläcken som en hop trasor, eftersom knäna skalv och vinglade som om han haft en tunna råg på ryggen, ja, vem vet hur det hade gått om inte hamnbetjänten, som ävenledes stod på möljen och beskådade fregattens ankringsbestyr, hade märkt att det stod illa till med Ville och nätt och jämnt hann hugga honom under armen innan han skulle till att dråsa ihop på stället. »Vad har Ville fått i knäna?« frågade han, och då han såg att Ville stod kvar på sina ben styrde han tankarna på andra ämnen och fortsatte: »Under min tid har aldrig nånsin maken till skrov seglat in i Vasa hamn!« pratade han på och visade med fria handens tumme på Albatross som nu vilade stadigt för ankar. »Hon kommer som snuten av hundturken hon!« »Albatross är vad det är, min Albatross, i sju år har jag väntat på henne, och nu ligger hon där, ser du det, räkna masterna du bara, tre stänger är det och full rigg på var och en, en fregatt är vad det är, och det är min fregatt!« flämtade Ville så mycket hans kvidande lungor släppte till. »Jakob, det är jag det, den israelitiske Jakob, Jakob som tjänade sju år för Lea och sju år för Rakel och så sju år till för fårahjorden, i tjugoett år vände jag på skillingen, staplade jag skillingar, samlade jag riks och rubel och kopek, i tjugoett år, räkna dem på fingrarna du, det är en mans ålder från vagga till äkta säng, men på Rakel tänkte jag inte, och inte på Lea heller, utan bara på skillingarna och på att få ihop en stapel som vägde upp en fregatt! Segare är jag än Jakob förresten, han fick Lea och Rakel och sjutusen får, liksom jag fick fregatten, men det var bara en enda natt som han brottades med Gud och sin välsignelse och redan det blev han halt av, men min brottning den har varat i sju fulla år, i sju fulla års alla nätter och sju fulla års alla dar, innan mina ögon får se Albatross och jag står på mina ben på kajen! Titta på mig bara, dessa här knotorna har hållit för den brottningen och halt har jag inte blivit, fast det inte var någon liten välsignelsens säck som jag fick ta på ryggen! Jakob välsignades med tolv söner från Ruben till Benjamin, och sjön, den har också plats för fler fregatter än Albatross!«

Ville hade talat sig så andtruten att han nu på allvar höll på att glida ur händerna på hamnvakten och dunsa omkull på möljen, och det var ingen liten sak att hålla honom upprätt. »Snuten av hundturken!« muttrade han mera för sig själv än till hamnbetjänten. »Sånt händer ibland. Saul, som var son av Kis, fick kronan, spiran och riket, och på det berget Gilboa fick han, som hade varit herre över tiotusend starke män, förgäves be sin vapendragare att stinga sig igenom; han själv, Israels konung, fick lov att stöda svärdets barska udd emot sitt bröst och falla däruppå. Job, mannen från Uz, han hade barn, boskap och ägodelar, men en vacker morgon ägde han ingenting mer än en säck till att hölja sin usla kropp och askan där han satt i sitt elände, omgiven av tre fiender med bespottelsens lust på sina hala tvekluvna tungor. På sju års mörka kvällar och långa nätter, när sömnen inte hittar till ögonflustren, ser du, då hinner ens styva fingrar vända många bibelblad och hitta sina egna ställen! Ro mig ut till Albatross nu, än har jag salig fars gamla klocka i behåll, den ser du här i min näve, den ska du få och min ärvda bibel hemifrån med, så blir det en tomhänt karl som inte äger mer än en kostym nerspilld i Valmqvists bod som äntrar sin fregatt från din eka!«

»He-he! visst ska skeppsredarn få komma ut till skeppet sitt!« mutterskrattade hamnvakten som nu märkte att hans arm inte längre behövdes under Villes, och släppte taget: karln stod där han var ställd som en kvarfrusen skyl på åkern! »Fast ärligt talat så tar jag ju hellre roddarlön i skillingar än i en klocka som somnar i västfickan!« fortsatte han medan han lossade fånglinan från pollaren. »Båda visarna på eran rova pekade mitt på tolvan, och det är en olämplig siffra så här i hanegället för en klocka. Jag är gammal sjöman och har lätt för varsel och inte för tie riksdaler skulle jag stoppa på mig en klocka som visar tolv dygnet runt, för det betyder att antingen är ens tid och timmar utmätta, eller också är minutvisarn på väg ut i nånting okänt som ingen klok människa i min ålder längre vill börja rota i!« – Hamnvakten hade fått båten långsides möljen och tog nu Ville under armen och hjälpte honom ner i den, och så svängde han sig själv så styv han var kvickt stock för stock utför möljeskoningen ner i den guppande båten. När hamnvakten väl hade satt sig på förtoften och fått tag på årorna, kom han i alla fall för säkerhets skull tillbaka till saken, innan han spottade i nävarna och började ro. »Behåll ni bara er bibel och klocka!« meddelade han Ville, som av ren otålighet hade glömt att sätta sig och stod mitt i båten, sträckte hals och kutryggig och hålögd glanade bort mot sitt fartyg. »Jag ror er ut på egen risk och väntar vid skeppssidan tills ni kommer tillbaks, så får vi se sen om ni är karl att betala roddarlönen kontant!« tänkte hamnvakten sin tanke till slut. »Tie riksdaler ska du ha, tie riksdaler ska du ha, så fort jag själv får en röd sedel i hand!« muttrade Ville nästan utan att tänka, med ögonen hela tiden spikade vid Albatross' gråsvarta sida. – »Det var karaord det, och de förslår till längre årtag än annars!« frustade hamnvakten godmodigt, och båten stack ut med sådan fräs att de sillakefläckiga skörten på Villes syrtut för varje årknyck flaxade till mot hans spinkiga vader som stretade efter spjärn.

Albatross låg redan stilla för ankar. Sannerligen, det skeppet hade allt blacknat! I hela sin längd var skrovet grummelgrått som ett svart får efter lerbad, och tjäran flagnade i fjäll som en braxensida efter ett halvår i salttinan! Gallan började puttra inom Ville. I fånens och alla morianers nattsvarta avgudars namn fanns det väl ändå tjära till salu i utriket? Som en uthusgavel efter att vinterns dyngstack har blivit körd till åkern! Och blocken! De hade blinkat och blänkt vid avresan vita som nydiskade porslinsspilkumar i den tjärmörka tacklingen, och de dinglade nu som gråa snorklunsar i de nötta tågen! Klippande flög Villes ögon allt glupskare över eländet. Minsann har det inte gått att laka färgen ur flaggknoppar och rånockar med, och masternas blankfernissa har grönblå mossa till överdrag, skarndäckslisten är sprucken som trämedarna på fattigbonds dyngsläde, och i herrans namn, är det sitt åldriga kojlakan som kapten har hissat i stormärsen, för desto mera av färg och fållar har den trasan inte! Till och med det lade Ville märke till att galjonsbilden under bogsprötet hade tappat näsan och de flesta av träpärlorna runt jungfruns bara hals hade ramlat av eller spruckit: vad fan har kommit åt att stöta dem i kanterna? dyvlade ilskan som steg i Villes innersta.

Nu var man framme så småningom, hamnvakten hade vridit på sin stela hals så pass att också han fick göra sina observationer. »Inget spår av tjära på hela skutan«, pratade han allt medan han jämkade båten långskepps. Villes blick satt som förhäxad och orubbligt naglad vid fartygssidans vattenlinje, där ett alnslångt smutsgult skägg vajade och flöt så långt och djupt man kunde urskilja borden i det grågröna havsvattnet. »Är det under skrovet som Kalle släpar hem lasten från Brasilien?« bubblade en förtrytsam fråga inom honom. »Menar Kalle att Atlanten behöver sopas eftersom han har sladdat över den med en sådan skorv? Är det underligt om skrovet ligger jämsmed sina trasiga vanter i sjön om man fraktar halva tropikerna under kölen?«

Sällan har någon i sin innersta själ borstigare redare flyttat en surare blick upp mot en fregattreling, än då Ville denna fryskalla oktobermorronen i Vasa hamnvakts roddbåt lät sitt förtrutna synpar sakta lyftas från vattenlinjens grågula sjögrästovor uppåt skeppets bleknade bordläggning. »Som betsad ebenholts, så glänste den sidan för sju år sen, tjockt beckad i varenda nåt med borden blanka av tjärans svarta porslin!« hann en tankes udd rispa honom i hjärtat medan han bord för bord räknade alla nåtarna som nu med oanständiga grin visade fram den urlakade, grånakna drevhampan. Steg för steg når man ändå krönet på själva Golgata, och även redarögat var omsider uppe vid relingen. Men hade han känt sig luden som ett vilddjur invärtes, så fick han nu skåda nånting ludnare än så för sina ögon. Vid detta laget hade man ombord på skeppet fått syn på främmandet, och när Villes ögon på sin inspektionstur äntligen hade klivit upp till relingen på Albatross, så hängde där lutad över den en lurvtorva som man förstod var ett människohuvud bara om man tänkte efter. Snart nog gissade ju Ville att denna varelse var Kalle, men det ville till att spänna blicken innan man inne i mosstuvan urskilde ett par glimmande ögon som var så fulla av skratt som de små springorna kunde rymma. Borstigheten var nämligen i detta fallet helt av utvärtes art, och hade man väl hunnit vänja sig vid tovskägget kunde man av ögonspelet att döma lugnt ha slagit vad om att djupt inne i bysket var läppar och kinder tämligen belåtet sysselsatta med ett flin.

»Jaså, är det redarn som kommer?« hördes ur tuvans innandömen en röst, som bevisade att detta var en mun som de sju senaste åren åtminstone inte hade brukats till fåfängligt tal, för den knirkade som ett nyckelslag i ett lås med åratals fjäderrost. Men lossnar det väl inne i låshuset, så visst kan nyckeln ändå knarra vidare! Och även Kalles tal flödade förunderligt lätt när han väl hade hittat rösten. »Hälsningar från West-India och från Ost-India med!« kluckade de skäggiga läpparna villigt, som då en tiotals år gammal vinflaska släpper till av sitt innehåll när väl mögelklunsen överst i halsen har pluppat ut. »Men var har redarn tappat magen sin? Byxorna slankar framför det stället där man förvarar födan, så man kan rent tycka synd om skräddarnas fåfänga arbete och det bortslösade tyget! Får man inga smörpund köpa i Närpes numera?« - Kalles tunga formligen skenade i väg när den väl hade kommit lyckligen i gång. »Och var har redarn fröat av sig skägget, eftersom det sitter bara glesa fjun kvar på haktippen? På mig spricker det fram överallt, fast ögona har i alla fall fatt vara i fred så pass att jag har kunnat ta kurs på hemhamnen « fortsatte Kalle att tillfredsställa sitt plötsliga pratbehov. »Konstapeln, släng ner en tamp åt redarn så vi far hissa gubben ombord och titta efter hur folk ser ut som har haft fasta marken under sulorna de sista sju åren!« gav Kalle order neråt däck.

Ville var tillsvidare inte på språkhumör, han bara stod i roddbåten tämligen tillknäppt och sneglade misstroget på konstapeln som hade skuttat upp på brädgången och vände en tjock tåghärva i nävarna. »Underohoj!« hördes i detsamma däruppe, och Ville hade kvar tillräckligt av sin forna flinkhet för att fa huvudet vänt ur vägen när den tunga knippan av tvåtumstross dunsade ner i ekan. Hamnvakten som ju var gammal sjöman högg strax tag i den; Ville hade fullt upp att göra med att stå på benen och inte störta huvudstupa över båtsuden ner i Albatross' slemmiga sjögräsmos. Under tiden hade tankarna arbetat hårt bakom kaptenens tinningben, eftersom han med ens märkte att det fanns en lucka i hans förklaring. »Lejdarn var oduglig, den brakade av i Bombay när tullsnoken skulle kliva ombord - den jäkeln kunde simma, så han klarade sig - och man har ju fått lov att vara sparsam, så jag har inte nänts köpa någon ny, och rep har man ju inte heller så gott om att vi ville splitsa den gamla lejdarn hel igen, för vevlingarna var ruttna allihop!« förklarade han saken från början. Under tiden hade hamnvakten kämpat fram en ända ur trosshärvan och räckt den till Ville, som uppenbart villrådig nu stod och vände och vred på den; torkad och styv var den förvisso, så det krävdes en hel del handlovskraft att slå en bukt. Kaptenen var strax till reds med ett tröstens goda råd: »Det går bra att komma ombord med den! Ett par varv om livet bara och så ett halvslag framför magen, så hissar folket upp er med taljan på rån, och konstapeln och båsen bärgar er ombord!« Kaptenen grymtade uppmuntrande. »På samma vis tog vi ombord ryska konsuln i Kap! En mycket tjockare karl än redarn var den gången vi seglade av, och donen höll fint!« – Även Ville fattade nu att ingenting skulle bli bättre av att han väntade, han fick trossen böjd ett par slag omkring sig, för säkerhets skull tre hela varv kring midjan, och med hamnvaktens bistånd blev det halvslag också, när man två man starka tog itu med det hårda och motsträviga tåget. Sedan återstod det bara en halv minuts sprattel i luften, och så stod redarn andfådd och frustade luft i lungorna på sitt fregattdäck och fick fram någonting om fallrepstrappan: »Varför satte ni inte ut den så man hade kommit ombord som folk?«

Kaptenen fick avge en ny förklaring. »Fallrepstrappan hade allt varit bra nu, den!« medgav han villigt. »Men vem skulle nänts bruka såna möbler i resans bok och stök? Det har ju inte gått mamseller ombord hos oss? Och när som tågen har den elaka vanan att de slits medan man seglar, så har vi fått lov att splitsa i med fallrepstrappans tross och med trävirket som blev över har vi lappat dörrar och luckor, för de far alltid så gudlöst illa på de värsta ställena! Och än sen, bra har det gått, eftersom vi står friska och sunda på däck och skakar labb!« styrde han listigt in samtalet i lämpligare fåror. »Här är min beckiga näve!« pratade han vidare och räckte fram sin styva högerarm så gott det gick att räta ut den mot redarn.

Men den handen fick stå och sträcka sig efter tomma luften. Skeppets husbonde hade nu nyktrat till ur sin omtöckning så pass att han märkte att han stod i trygghet på ett däck och drog nu till sig bägge händerna och stack dem bak ryggen medan han under lugg tittade kaptenen tämligen skarpt i vitögat. Han fattade redan fullt ut att det var på sitt eget fregattdäck som han stod.

»Det finns fler saker än så att reda ut innan vi kan börja knorva hand med varann!« brusade han upp och stack händerna så långt bakom sig de någonsin nådde, alldeles som av rädsla för att kaptenen tänkte gå dit och leta rätt på en hand till sin framsträckta näve. »Var i helsefyr har du släpat omkring med fartyget, och i vad för skick kommer du hit med det! Det skeppet du fick var som en städad salong, och du kommer farande med en svinstia!« fräste han då han i detsamma råkade få syn på ett par grisar som kilade över däck.

Förbluffad höll kaptenen ännu handen ute, men den var redan på återtåg för att krafsa honom i hans borstiga nackhår. Blicken hade följt med redarns blick bort till grisparet, och i brist på annat att anföra började han klå sig i nacken och förklara förekomsten av dessa oskyldiga djur. »Jo, så långa resor som vi har gjort så har jag fött upp grisar ombord för att få lite färskt fläsk emellanåt!« försökte han tala förstånd med redarn. Och då han plötsligt tyckte att han begrep orsaken till redarns oförklarliga upphetsning gav han konstapeln en order: »Säg till pojkarna att dra undan grishon framför dörren, så får redarn det bekvämare att stiga in i kajutan!« Och vänd till skeppets husbonde fortsatte han försonligt: »Kom in här i kajutan, så går det lättare att språka. Skriva har heller inte blivit av, för det går mera styvt och bara kostar onödigt dessutom. I Singapore började jag på ett brev engång, men jag hann aldrig rita det färdigt förrän skeppet var lastat, och jag kunde ju inte bli liggandes i Singapore för bara ett brevs skull när det var fin passad ända till Valparaiso? Jag tänkte att ni vet väl hur jag mår och står därförutan, så jag slipper pränta det på papper, och vad gick det för nöd på redarn som fick vänta i land?« Kalle talade alltfort i försonlig ton, fast det måste erkännas att det började glimta lite rött kring hans ögonvitor och att han blev smått stickig i rösten. Gamla läskamrater, och än hade man inte ens skakat hand engång fast man hunnit prata sig hes! Var det ett hyggligt mottagande när man hade slitit i sju år för en annans bästa segt som en tordyvel i pannkakan! Och vad skulle besättningen tänka där den stod runt omkring? Konstapeln, en förnuftig karl, och båsen, som på hela resan i sju års tid inte hade låtit ett onödigt ord ur sin mun, stod och tittade sig själva utmed näsryggen ner i däck, alldeles som om de blygdes för någonting. Bloden började stocka sig i nacken på kaptenen.

»Jag ger femton filbyttor i hur du har mått, men skeppet!« röt nu redarn med en blick som ville sluka kaptenen med hår och allt: »Spö skulle du ha på Vasa torg, så som du har hållit mig i klämman i sju års tid! Allt jag äger och har är på sjön i sju år och själv sitter jag i en säck utan att veta ett skapandes grand! Sprungit i sju år till luckan på postkontoret vareviga postdag, kisat ögonen aviga i sju år på skeppsnytt i avisorna, skrivit brev i sju års tid till konsuler i all världens länder och riken, men inte en rök av Albatross! Ingen strömming har blivit värre svedd på halster än jag av dig i sju Herrans år! Tie naglar har jag på fingertopparna, tacka din lycka att de inte sitter i polisongerna på dig just nu!«

På sin kommandobrygga hade Kalle tillräckligt ofta sett havet i dess gröna ögonvitor över räcket i de stunderna det som den värsta kittel kokade och fräste på den sträcka ögat kunde urskilja mellan rykande reling och hävande horisont, så av erfarenhet visste han mycket väl, att när det blåser fan får man lov att reva alla lappar så kvickt man hinner och spara dyvlandet tills havet slutar visa tänderna. Sålunda kväste han också nu sin ilska som ville stiga upp ur nacken och töckna om hans hjärna, spottade bara en klick på däck och svarade med sämjans stämma: »Jaså har redarn varit orolig för skeppet? Det var väl det då som rysskonsuln menade i Kap, han som vi hissade ombord, han berättade att det hade frågats flera gånger på konsulatet om Albatross hade passerat Kap. Jag tyckte i alla fall inte att det var så farligt, eftersom vi som bäst var på hemväg, via Rio bara till Finland igen, och jag tänkte också att saker blir ju inte för gamla av att man talar om dem mellan fyra ögon. Dessutom så hade vi fått ligga en hel vecka för ankar i Kap om jag skulle rita ihop ett brev, och jag tyckte ju det var viktigare att skeppet kom fram än ett brevpapper. Och sen så tänkte jag dessutom, att ni har väl ingen åga för skeppet när ni vet att kapten är en gammal skriftskolkamrat och närpesbo!« tog Kalle helt behändigt in ännu ett litet försiktighetens rev på sin historia.

Under det att kaptenen pratade på hade han sakteligen börjat vagga i väg bort mot kajutdörren, därifrån grishon allaredan var lyft åt sidan. Det var med den listiga baktanken att skeppets ägare skulle följa honom åt och de båda slippa undan besättningens beskådan och fa klara upp sina affärer i kajutan. Därutinnan hade han räknat ett streck åt rätta hållet, för den uppretade skeppsredaren sparkade onödigt bryskt undan den ena skeppsgrisen, som i sin oskuld kom och bekantade sig genom att skrubba sig mot hans ben, och satte sedan av med sådan fart efter kaptenen att han hann före honom till kajutdörren och till tecken på sitt husbondskap klev in genom den tätt förbi näsan på den handfallne Kalle.

Nu stod då skeppets ägare och dess kapten i kajutan. Om kocken som skramlade med muggarna i mässen hade tryckt sitt öra mot dörren som kaptenen slöt dikt efter sig skulle han till en början inte ha blivit fet på vad han hörde. I kajutan avhöll man sig nämligen tillsvidare helt och hållet från att öppna munnen. Kaptenen hade gjort halt strax innanför dörren, men redarn hade strax han var inne inlett en besynnerlig ilmarsch från hörn till hörn tvärs igenom den lilla kajutan. Kaptenen kunde inte annat än förundra sig över hur hastigt de nötta syrtutskörten fladdrade över stag om redarns skänkar varje gång kursen lades om i ett hörn. Om man satte ett stagsegel akteröver fick man kanske Albatross ännu nättare upp i vind! tänkte Kalle en saklig tanke, men blev stött på samma gång: ska han sjasa flugor ur vrårna som han viftar med sina skört! tänkte han. Hur mycket han än rusar kring så kommer han inte ur Vasa hamn ändå!

Redarn tänkte knappast någonting alls, han bara tog ut stegen, ömsom gnidande sina händer bakom ryggen, ömsom vridande dem framför sig. Var gång han strök förbi kaptenen vid dörren fnös han till och ryckte på axlarna, men fortsatte skarpare ännu, och fastän farten hade varit hög från början ökade den knop för knop med varje slag. Kaptenen hade att börja med tagit av sig mössan när han steg in, men den hade redan hittat tillbaka till sin invanda plats på det spretiga håret, händerna hade sökt sig tämligen djupt ner i jackfickorna, och ju oftare och mer hotande nära redarn kom störtande rätt under hans näsa, desto bredare ställde sig kaptenens korta ben på tågvirkesmattan framför dörren: också kaptensblodet tycktes vara på väg att koka.

»Bogspröt har jag pekandes i synen precis som du, fast det är kortare, håll dig lagom klar så vi inte stryker ihop!« sade han då Ville kom svepande förbi nästan på näshåll. Och när han väl var kommen i gång var det lätt att fortsätta. »Vad går det åt redarn?« frågade han. »Röda människor har jag sett och gula och kopparfärgade, men ännu aldrig gröna och gredelinbrokiga! Morianer hälsar på varann med att gnugga näsa och kinesen drar sin bekanting i långflätan, men så fan heller om någon ännu har hälsat på mig med att jumpa av och an så min näsa håller på att stryka med! Jag har seglat redarns skepp troget i sju års tid, och ännu har redarn inte ens hållit fram näven till god-dag!« Vid dörren stod en tämligen tung och luden karl, om också kortvuxen, i synnerhet nertill, och hans ögonpepparkorn hade långt till något skämt.

»Näve och näve«, fyrade nu också redarn av ett ord. Och medan han i ett par kliv skuttade ända från den bortersta vrån tätt inpå Kalle tjöt han till med ögonen spända rätt in i kaptenens: »Förr tar jag en skrubbtuss i hand än din näve! Seglat mitt skepp troget i sju års tid!« fortsatte han hes i rösten så att den knappt gick fram. »Högst i sju minuter till trampar du däcket här om jag har nånting att bestämma! Hit med räkenskaperna, och sen blir det din tur att sprattla med benstumparna i luften när du och grisarna dina firas ner i båten!«

»Flyg mig inte i ögona, jag ser dig ändå!« värjde sig kaptenen som nu var en uppriktigt uppretad karl. »Och mina ben har räckt bra till för mig! På dem har jag kommit till andra sidan jorden så korta de är. Hur långt utom Vasa tullar har du kommit på dina egna långskankar, vasa?« Kalles händer hade flyttat sig från jackfickorna till byxfickorna, ögonpepparn sköt blixtar nu och kindskägget spretade rätt farligt åt alla kompassens streck. »Och i land går jag inte utan vidare!« dundrade han till. »Min penningkista tar jag med om så fan höll i den!«

»Din penningkista?« undrade redarn hastigt. »Vad då för penningkista?« Ett ögonblick hade Ville glömt hela sin ilska, och hans ögon trevade över Kalle som en brunnskrok draggar efter hanken på en sjunken hink.

»Min egen förstås!« svarade kaptenen. »Precis på skillingen har jag den siste i varje månad lagt dit min avtalade hyra i sju års tid. Det är min ålderdoms trygghet det, och den tar jag med mig om du så skickar tie kosacker på mig!« Inte ens en hund tål utan att hämnas att man kommer och rycker en benknota ur dess morrande gap: den fattar skämtet på så sätt att den hugger käftgipan om handloven på ofredaren! »Så pass med klart förnuft har jag kvar i skallen att jag varnar alla och envar för att komma och tafsa på min penningkista! En hund kan bara morra, men en karl kan spraka klart, och det vill säga här, att min kista den är min, och han som tänker ta den ifrån mig, han får fråga mig först!« – Kalle vid dörren såg tämligen svårrubblig ut i den stunden. Längden var inte så mycket att skryta med, men vad som fanns stod rätt så kavat på breda ben: det var eftertryck på både ord och karl.

Till och med Ville vacklade en aning, han stannade av i språnget så mycket att syrtutskörten fick en eller två sekunders vila, och kikade förbluffad sin kapten i hans lurviga nuna. »Jaså, på bakhasorna dessutom!« förundrade han sig. »Har plundrat mig i sju år och är arg så det gnistrar till på köpet! Nästan som om jag stod till ansvar och han var domens ängel!« Men en vågkam som koxar upp över relingen tövar inte länge, också om den tycks stå och vagga och undra ett tag om den ska störta vidare eller inte, förrän brottet i detsamma kommer skummande över däcket med frus och larm. Inte heller Ville hann förundra sig länge till, ilskan vältrade kammen alltför högt inom honom och hans vrede kom störtande ner över den skyldiges oskyldiga huvud. Så mycket av sitt förnuft bevarade Ville i alla fall mitt i vreden att han inte grep till handgemäng, hur mycket det än kliade honom i fingrarna, och hur nära hans utspärrade klor än draggade efter Kalles kindborst – och det hade ju varit ett försök med högst osäker utgång för Ville, för det syntes gott på Kalles sätt att stämma benen att han inte tänkte stanna på förlust i den sortens avräkning - handgemäng fann Ville alltså inte var någonting att lönsamt gripa till, men för en ordlossning skulle inte ens en himmelens ängel ha kunnat bevara Kalle: alltför tjockt var hans själanystan vindat av sju års bitterhet.

»Jaså du har tänkt dig mina pengar till bolsterdun på gamla dar? Skrapa du möglet av masterna och mossan av skrovet så får du bra mycket mjukare stoppning och kan med gott samvete böka livet i ända på nånting som du ärligen har förtjänat! Ska en rovtjuv komma och be om daglön för att han har plockat tegen tom och lämnat bara jordkokorna kvar? Här håller du mig på halster som en strömming i sju års tid och kommer hem med en fårakätte till båt, när jag har gett dig det präktigaste skeppet i Vasa, och jag ska i denna min syrtut – kan du se hur den blänker? Det är min festsyrtut från Albatross' stapeldop! – jag ska stå i denna sillflottiga syrtut och titta på när du kliver i land över Albatross' trasiga reling med din penningkista på nacken? Tror du jag är en gom med tandvärk kanske och du en igel, vasa, som ska pösa dig tjock på andras blod?« nästan gnisslade Ville fram med sina bruna ögon flammande en tum från Kalles stålgrå. – »Den penningkistan flyttas inte en tum förrän böckerna är klara!« skrek redarn i detsamma helt oväntat i tre stämmor likt en tuppkyckling som övar sig att gala, och hans ögon borrade sig fortfarande in i Kalles nuna på samma närhåll. »Fram med böckerna nu, eller blir det med fångskjuts du kommer i land!« lät det ännu gällare, och ögonuddarna stack ännu hotfullare fram.

Kalle hade ända hitintills stått ganska stadigt på sina sulor: det kan ju inte vara så svårt för en karl som är van att stämma fötterna allt efter hur havet vältrar sig under honom. Men den överhalningen blev alltför tvär också för Kalles klossar! Han undergick en oväntat hastig förändring. Först lade sig det spretande kindskägget slätt, så kom händerna upp ur byxfickorna, den vänstra först, den högra sedan, en sekund senare hade en hand svept mössan av hans huvud, och framför redarn stod nu en karl av rätt så fridsamt utseende och klippte med ögonen.

»Böckerna? Jaså redarn frågar efter böckerna, alltså?« mumlade Kalle och tog om sina egna ord. Han hade fått liksom en tugga i halsen, och knäna sviktade värre än den gången på bryggan i höjd med Valparaiso, då Albatross hade fått infallet att doppa bogsprötet så djupt i havet som om hon aldrig någonsin tänkte dra ut det igen, och Stora oceanen som var vid elakt lynne på samma gång slog in något tiotal ton av sitt överflöd i ett enda svep över lovarts reling att fräsa över däcket. Är det nu det bär av för oss? sög en fråga då svindlande till djupt ner i levern, men sannerligen kändes inte durken i Albatross' kajuta bräckligare under fötterna nu än däcket då, fast man låg för hållfast ankar i Vasa hamn och hade lika många famnar havsvatten under kölen som den gången gapande verst! »Hade vi gått ner då så slapp man stå här nu!« nosade en tanke i hans hjärna efter en räddningens springa.

»Så det är böckerna redarn vill ha?« tog läpparna ännu en gång beknipet i beskrivning. Men en sjöman får inte låta gå rattens spakar hur grymt än havet öppnar gapet och om så relingen sörplar in en famnsdjup klunk utefter all sin längd! Även Kalles ludna sjömanshuvud insåg nu, att skulle skutan rätas upp utan att skeppa onödiga sjöar, så var det bråttom vid ratten och rorsman fick växla spakarna flinkt.

»Böcker och böcklingar! Behöver det skrivas och plitas kärar emellan!« föll han av ett par streck i talet undan väderilen. »Vi är ju hederligt folk och gamla skriftskolkamrater!« försökte han vaka den värsta brottsjön med relingens hjälp. »Jag har inga böcker fört!« lossade han med ett ryck skoten från knaparna med insikt om att blåsten tappar skärpan om den inte har någon trasa att stångas med. »Det skulle bara ta tid i onödan med alla kråkfötterna, så man inte hann med navigeringen!« försökte han sticka emellan med lite sunt förnuft. Och i tanke att den värsta byn nu var klarad och man kunde nosa efter kurs igen, började han lotsa redarn mot bättre insikter. »Precis på riksdalern har jag lagt undan i kistan varenda slant jag har fått i näven, pund som milreis och guld som papper!« förklarade han och spände på nytt ärligen blicken i redarns ögonvitor.

»I kistan?« upprepade skeppets ägare undrande och visste inte rätt om han skulle flyga ur sitt skinn eller försöka komma på det klara med vem av dem som var galen, kaptenen eller han själv. »Har du lagt skeppets förtjänst i din kista? Och den skulle du ta med dig?« mumlade han med blicken och tanken hängande lika slakt vid kaptenens skäggmossa som en segeltrasa när den har tappat vinden och vettlöst flaggar och slår under sin rå.

»I min kista?« Nu var det kaptenens tur att förundra sig. »Har redarn gröt i skallen?« förgrymmades han så. »Jag är väl inte vrickad jag heller! I min egen kista lägger jag mina egna pengar, och i skeppskistan lägger jag skeppets pengar. När den första blev full så lät jag timmerman göra en till som var större – där gick fallrepstrappans plankor åt förresten – och den är full den med. Jag skulle ju inte ha kommit hem så pass snart heller, men när kistorna var fulla och det inte rymdes någon ny i hytten så satte jag kursen hemåt!« – Kaptenen var så allvarsam och tagen av sin sak att han ryckte denna grundliga redogörelse behövdes, på samma gång som han rotade efter någonting under kragen på sin skinnjacka och med något stånkande fick fram först en lillfingertjock lädersnodd och sedan en tung nyckelknippa som var uppträdd på den. »Och här är ju nycklarna!« förklarade kaptenen vidare och kämpade sig fri från snoddslingan som han lyfte över huvudet; fyra grova nycklar dinglade och klirrade där, tre större och en mindre.

Skeppets redare hade under tiden blivit tämligen tyst och stillsam, det var bara ögonen som ville slita sig från kaptenens sysslande bort mot kaptenshyttens dörr, framför vilken det verkligen satt en järnläm fastmärlad, minst lika tung och tjock som bommen för Valmqvists boddörr. »Vem kan ha släppt ner den bommen i dag, när jag är här?« kom där en fullt tydlig tanke farande genom huvudet på Ville, medan hans blickar fritt sneglade åt det rostskorviga järnets håll. »Dörrposterna är ju fördärvade med såna jättemärlor i fina målade bräder!« försökte förtrytelsen än en gång resa kammen inom honom. Men Ville hade vid detta laget tappat all reda i sina ritningar och kunde inte nysta vidare ens på den tanketråden. »Pampiga lås man får köpa i Brasilien med!« var det enda han tänkte, medan ögonen förhäxat höll fast och mätte hänglåset som var stort som en mindre rysslimpa i ändan på järnbommen. »Såna bommar och såna lås förvarar man inte bara kojlopporna bakom!« började en märkvärdig förhoppning viska Ville i hans öra. »Om en karl så noga om sig som Kalle är har nänts skaffa sig ett sådant lås, så då har han också pengar att låsa in!« lyfte en övertygelse allt vissare sitt huvud. »Inte är det sagt för den skull att det är skoveltals med pengar, för Kalle var redan på lästiden av den sorten att han skulle knyta tie näsduksknutar kring varje slant!« höll Ville in och stävjade klokt sina tankar, som han själv märkte var på väg att skena.

Men det var i alla fall tusan till lås och Ville var inte mäktig att slita blickarna från den svartkupiga klumpen, förrän Kalle äntligen lyckades skaka sin nyckelknippa klar och välja ut den rätta nyckeln, den med det största axet.

Kalle hade nu uppmärksamheten så tätt fäst vid det han hade för händer att det ingalunda föll honom in att knysta ett ord, och Ville hade för egen del så mycket att reda ut i sina tankar, att inte heller han kände minsta kallelse att hålla något prat vid liv, nog för att mångahanda fåfängligheter trängde sig på och väckte undran i hans sinne, som till exempel den fåvitska frågan: Har du vägt nycklarna nångång? Det är visst fyra fulla skålpund du har burit innanför skjortan! Men det rådde alltså en tämligen högtidlig tystnad i kajutan, och Ville erkände senare också för andra att Kalle trots sina korta ben hade tett sig rätt så högtidlig själv då nyckeln omsider låg till reds i hans händer och han stegade tvärs genom kajutan fram till sovhyttsdörren. »En stump till karl, men så pass bred i steget som kajutan rymde!« berättade Ville efteråt. Nu hade kaptenen kursen klar på strecket, nyckeln sjönk in i sitt hål som ett hivat ankare sjunker i sjön, gick ett varv runt och så ett till, och låsfjädern sprang upp som ett skott. På den har han slösat smörja i alla fall, fast inte på annat ombord! hann Ville tänka, innan bommen i detsamma rasade ner från sin märla och tungt gungande hängde sig utmed dörrkarmen. En tre lispunds järnläm för en hyvlad dörr som vem som helst kan sparka in spegeln på! taxerade Villes kunniga bodbetjäntöga yrkesvant och sakligt. Vad Kalle än gör så måste han göra det med råge på!

Nu stod kojhyttens bräddörr på vid gavel. Ville lyckades kasta ett öga dit in, fast Kalles breda ryggtavla fyllde ut dörrhålet nästan helt och hållet: han stod redan och valde sig en ny nyckel i knippan. Ja, därinne vid ena skottet skymtade faktiskt ett par grova, dryga alnen höga kistor, vid det andra stod en obäddad koj. Nu tålade sig inte Ville längre, utan stod också han i hyttdörren och kikade Kalle över axeln så långt halsen räckte till. Två kistor var det förvisso, och hela skottet fyllde de ut. Den ena var till och med målad, struken i sjögrönt med svarta hörn, men den andra, större, hade alltfort fallrepstrappans tjärade utsida i behåll. Och lås hade de minsann till sitt beskärm de med! funderade Ville när han såg på den klöv till nyckel som Kalle krokig om rygg och knän höll på att låta sjunka in i nyckelhålet på den större av kistorna. Det var trångt i hytten, Kalles ovanligt stadiga benstumpar fick med knapp nöd styrselrum i det smala passet som var lämnat fritt på durken mellan kojkant och kistframstycken, den större kistan var så bred att Kalle fick flytta både händer och fötter med någon konstfärdighet när han skulle lirka in den drygt kvarterslånga nyckeln i låset. Det lyckades ju om man försökte tålmodigt och kände till från förut i vilken vinkel nyckeln måste sättas an för att slinka på plats förbi kojkanten som förtretligt hindersam trängde sig i vägen. »Vi räknade lite snålt och tog en kvartstum för drygt på bredden!« ansåg Kalle att han måste förklara, då nyckeln vid fjärde försöket till slut lyckligen gled rätt efter att öglan noga hade siktats in i den fåra som var innött i kojens sarg. Också på Ville hade spänningen i förehavandet pressat fram svettpärlor i pannan, han hade gjort sitt bästa att hjälpa Kalle i det första misslyckade försöket genom att hålla tungspetsen så rätt i munnen som möjligt, nu strök han pannan torr och suckade till av lättnad då nyckeln gick två varv runt i låset och Kalle med nyckelsnodden dinglande mellan tänderna lyfte det tunga locket med båda händerna, och gångjärnen knirkade som ett ankarspel.

Och pengar var det! Kistlocket stod nu stadigt upprätt mot skottet, det var det första Ville försäkrade sig om i tankarna: ingen fara för att det med sin lispundstyngd skulle klubba en på fingrarna, ifall man tog och trevade ett tag på allt det gröna och röda som i en pappersvillervalla hopstuvad ända till bräddarna svällde upp ur kistans innandömen från kant till kant med sådan råge att det översta var i fara att rasa ner på durken. Och sannerligen, lust att känna på det fick man, att köra in armarna upp till armbågarna, till axlarna, och rota i prasslet, skvalpa, klatscha och plaska i det som när en tvååring kommer åt en full vattenbunke! Gula guldslantar stora som ankarursboetter låg huller om buller bland sedlarna, och silverdalrar tjocka som sulläder visade sina kanter under varje pappersblad! »Varför tusan har han inte idats trava sedlarna i buntar och skarpmyntet i staplar, så hade det ju fatt plats mycket mera i kistan!« viskade girighetens och ordningens onde ande Ville i örat, men han hade ingen tid att lyssna på den sortens viskningar: hans hand hade redan dragen av en mäktig kraft slutit sig om en av de översta sedlarna: »10 Pound Sterling« kunde Ville läsa i rediga bokstäver på den. Han räknade hastigt om beloppet till riksdaler och stack sedeln med omsorg tillbaka i högen: såna pengar plockade man inte lättvindigt med!

Kalle hade under tiden sysslat vidare i lugn och ro och nu stod också den andra kistan uppslagen: samma ordning rådde under locket på den. »Det här, det är skeppets kistor«, sade Kalle nu förklaringsvis. »Den tredje under kojen där är min«, lade han till för tydlighetens skull och petade med klacken till en mindre skrinvacka som stod i skuggan av kojfötterna. »I den har jag räknat upp min egen lön den siste i varje månad, lönen för löpande månad skyller redarn ännu«, tillade han för undvikande av varje missförstånd. »Och folkets hyror är obetalda från och med Rio: det ska tas ur skeppskistan!« avslutade han sin räkenskap och redovisning.

Skeppets herre och husbonde var för ögonblicket tämligen tillplattad, ett manglat lakan är inte slätare än han såg ut i ansiktet just då, till och med näsan tycktes dingla slak över den förstummade munnen. Han stirrade i sina öppna kistor, vänster öga skelade mot den vänstra, höger på den högra, och förnuftets ljus fladdrade bakom dem lika klart som i ögonen på en kalv som plötsligt finner sig flyttad från fäjsets dunkel mitt ut på grönan äng och rådlöst glor sig omkring utan att först begripa annat än spärra benspinkarna så brett och styvt han kan: med gräs som spretar tätt och rätt i mulen på alla kanter förslår inte vettet bak det snäva pannbenet till att avgöra vilken tapp tänderna ska nafsa första taget kring: nappar man en, så vem vet om inte all den övriga härligheten försvinner på samma oförklarliga vis som den uppenbarade sig och blir lika obefintlig som den var nyss? Också redarn förhöll sig tillsvidare lika tveksam som kalven, ögonen såg, det var bara vettet som tvivlade: han fick lov att känna efter bättre så att fingrarna fick visshet, han grabbade med båda händer i den närmsta kistan, grov djupt i prasslet av papper, bökade som en bagare i träget, han sänkte armarna till yttermera visso järns med axlarna nästan till kistbotten och hämtade upp därifrån en packe sedlar i vardera näven, som han sedan lyfte högt i vädret, och släppte lekfullt loss ett fladdrande och singlande pappersregn, så att sedlarna yrde som stora tröga snöflockar i luften innan de dalade tillbaka i kistan. Han blev så barnslig till sinnes att han rafsade till sig en tjock guldslant som låg bred och blank överst på sedelröran. Först höll han den försiktigt som om han var rädd att spräcka den, lade den omsorgsfullt till rätta i handen och höll ut den på armslängds håll för att beskåda den som ett trolldon, där den fyllde hela handflatan med sin glans. Han förde den inpå sig igen för att granska den närmare: »1000 milreis« läste han på dess blänkande tavla, och nu kunde han inte tåla sig längre, han högg tag om kanterna med båda nypor, prövade på att böja den, klämde åt av alla krafter med tummarna som för att bräcka en kvartstumsplåt, bet efter fåfänga försök med tänderna i den hårda kanten alldeles som för att på så sätt försäkra sig om att guldstycket i hans näve var rena verkligheten, och efter det nöjde han sig med att hysta det upp och ned i flata handen för att känna på vikt och balans: »En skiva som den skulle jag än i dag kunna slänga över stortoppen med luft emellan!« vaknade en pojkaktig lust hos honom, men han lät i alla fall efter det yttrandet slanten hastigt åka ner på sedlarna och krafsade några av dem till ett täckelse över den, liksom förfärad själv över sin frestelse.

­

Också i övrigt började vettet få sitt fotfäste tillbaka. »Är kistorna fulla med pengar?« muttrade han ännu alltför yr för att märka att frågan var överflödig efter ögonens och nävarnas klara bevisning. »Har du räknat hur mycket det är?« började i alla fall hans tankars udd att karva så sakta. Och som en ordningens man – om inte Ville hade haft det i sin natur, så hade han lärt sig det i Valmqvists handelsbod: med pengar ska man handskas anständigt, varje sedelsort ska ha sin egen bunt och varje slant sin rätta stapel! – som en ordningens man kunde Ville inte låta bli att uttala ett litet ogillande: »Huller om buller är de slängda så inte ens en gris kan rota rätt på sorterna! När ska man hinna räkna alltsammans?«

Kalle häpnade. »Jag kan väl inte börja hantera andras pengar heller? Jag har stoppat ner dem här allt eftersom de har kommit och tänkt: han får räkna själv sen!« Kalle var ärligen förundrad, ögonen stirrade runda liksom för att fråga vart den andres förnuft hade tagit vägen. »Var skulle jag ha tagit vittnen förresten: och så skulle du kanske ha trott att jag var tjuv till på köpet! Det enda jag buntade och satte snöre om var vad som gick åt till lasten, det var hundrapundssedlar, men allt det andra ligger i kistorna i den ordning det har kommit och jag har stuckit dit det!« Framför Ville stod en man som tydligt visade att han inte tänkte flytta sig en tum på sina hälar.

»Lasten?« Nu lättade Villes förstånd ankar på nytt. »Är Albatross lastad?« frågade han i brist på andra frågor och för att bruka tungan till någonting.

»Nå, naturligtvis!» svarade Kalle otåligt. »Redarn gav ju order om det när vi seglade, och jag måste väl göra som befallt var, fast det blev att skvalpa två år till därute för den saken!« Kalle hann under tiden klara ut vissa omständigheter under hårrötterna. Mitt medan han talade började han stirra på Ville och exploderade i detsamma i ett ohejdbart skratt. »Redarn har väl inte trott att skeppet ligger jäms med vantröstena i sjön av de här båda kistorna heller?« Kalle skrattade så ur djupet av sitt innersta att Ville, om han hade haft sans till det, skulle ha kunnat i lugn och ro räkna varje tand i de båda jämna och vita rader som kantade öppningen i hans skägg. »Fasligt vad människohjärnan blir urlakad på landbacken!« storskrattade Kalle alltjämt. »Kaffe är det i Albatross, och från Rio kommer vi!« lugnade han småningom ner sig i uppsyn och mage. »Jaså, redarn tänkte att vi seglade papper från Brasiliens land?« släppte han ännu ett efterskratt ur sin korta hals. »Kaffe är det så många säckar som det går att trava under däck!« sade han och stampade med klacken i hyttdurken under sig för att visa vilken väg redarns tanke hastigast kunde hitta fram till säcktravarna. »Där har vi säck på säck och stapel vid stapel, så långt det räcker från back till akterpik, så redarn ska inte börja leta i riggen!« frustade han ännu ut av sitt goda humör och visade till ytterligare bekräftelse med tummen neråt ruman. »Och dikt är de stuvade, så inte ens en mus ryms emellan!«

Villes tankar hade nu fått annat att göra än förarga sig på Kalles prat och skratthoande. Allra först hade det kittlat honom smått i hågen att förklara, att han hade trott att skeppet seglade hem sin last under kölen, eftersom där tycktes ha införskaffats ännu mycket rikligare håvor än ens på kaptenens kinder, men också den tanketråden brast tvärt av efter det att Kalle nämnde kaffesäckarna. Villes blickar stannade nu som spikade vid det ställe på durken där Kalle hade stampat klack, också hans underkäke blev hängande kvar på samma glänt som den hade råkat stå. Egentligen kände han av en besynnerlig svindel, den smala remsan durk mellan kistor och kojfötter började vrida på sig och vrimla så konstigt, det var som när man var liten och hade snurrat sig själv så virrig att golvets vidd och stugans bänkar svindlade runt för ens ögon som en ilande tratt där man själv stod djupast på bottnen. Där nere alltså, en fotshöjd under hans kängsulor, vilade en säck kaffe, och under den en till och sedan ännu en, säck ovanpå säck tre famnar djupt. Och intill dem till vänster en likadan trave, så ock till höger, och tätt vid dem stod nya staplar den ena bakom den andra ända ut till bordläggningen på ömse sidor! Och varje säck var proppande full av gulgröna doftande bönhalvor med en fåra på mitten! Hur många fjärndlar i en säck? Och i två? Och i tre? Tanken svindlade, det blev för många fjärndlar, tankens kuggar fick inte grepp i dem, siffran fick inte rum i skallen! Hur många skålpund kunde man hinna väga upp bakom Valmqvists disk på en dag om man på allvar lät skörten flaxa och nyporna snurra? Kommer jag nånsin att gno bak den disken mera? Och hur ska dagarna kännas när man inte längre spänner snöre om papperspåsar? Valmqvist lär allt fnysa i dag när han själv får skvalpa sillarna ur tunnan och smätta dem i avisbladen! Och kaffepåsarna sveper inte Valmqvist ur fingren lika flinkt som jag! Det gör ingen enda bodkarl i hela Vasa stad så flinkt som jag! Hörnen slätvikta under påsen, mynningsveck som strukna med järn, påsen trind och jämn, snöret oklanderligt mitt över och tvärs för, snörena ska gå vinkelrätt i kors, jag får vint för ögonen när jag ser ett snett och eländigt bundet kaffepaket, kaffe är dyr vara och får inte behandlas oförskämt! Vem ska snöra in allt det kaffet som ligger här under mina fötter och hur ska de paketen se ut? Ända till förpik säck efter säck i trave efter trave! Hur många famnar var det mellan masterna nu igen? Två såna längder av rumans hela höjd och bredd med tätt stuvade säckar! Det blir många vågar som gungar många tag innan varje fjärndel är uppvägd och slantarna fösta i kassalådan! Och förut och akterut ett masthåll till med samma utrymme tätt med trinda säckar! Månne det kaffet skulle få plats i Närpes sockens alla bingar? Alla storgårdars och alla småhemmans alla sädesbingar i hela socknen? Månne ens Närpes kyrka fick rum för alla säckarna ens om de låg från kor till kantorsläktare mellan tak och trägolv lika tätt som synden och mammonsbegäret är stuvade i människohjärtat? I den kyrkan hörde jag visst ordet för första gången? Jakob ägde tvenne hustrur och tolv söner, och boskap brokig och enfärgad så tätt som videkratt vid dikena! Jag äger Albatross och två kistor med tolv fregatters pris i buken och fler säckar kaffe än Jakob hade gumsar! Vem skulle byta bort en säck kaffe mot ett bräkande får, en fregatt mot styvnackade söner som säljer varandra åt egyptierna, eller Albatross mot tvenne trätande hustrur som är döttrar till Laban, en slughund till karl! Drömde gjorde Jakob, där han låg med en kall sten till huvudgärd och kalla marken under sin sida, och han såg en bred stege som pinne för pinne räckte upp från hans huvudgärd till himmelens svindlande moln, och änglar som sysslolösa skyndade upp och neder över siarna. Drömmer gör jag också, fastän vaken och stående på egna ben och utan att klämma nacken mot kantiga stenar, men jag ser ingen stege att frukta för med hjärtat i halsgropen att någon av spolarna trots allt vore lös och murken så att änglabarnen kom dråsande ner på halva vägen till himlen och ramlade över mig nere vid stegens fot, utan vad jag ser, det är säck vid säck som stadigt stöttar varandra sida vid sida så vitt och brett som stora torget i Vasa har vidd ända till husväggarna, och i varje säck är det alnshögt med kaffegull, och inget snicksnack skådar jag om skinande änglar, som utan syssla och ärende nöter dyrbar tid med att fåfängligen fladdra mellan kala gråa berget och tomma molnen, utan vad jag ser är svettiga bodkarar i tietal och bakom dessa tietalen tietals sinom tietals andra som i tietals finska städer med brinnande brådska störtar sin alnsväg mellan hylla och disk av och an och väger upp fjärndlar och skålpund i påsar av mitt kaffe och sopar med flinka fingrar sina kassalådor fulla av mina pengar! Mer välsignad är jag än Jakob med drömmar och med verklighet! Månne det denna dag finns en rikare karl än Valmqvistens bod-Ville i Vasa stad?

Het gassade tacksamheten innanför revbenen på den arme. Hade inte Kalle stått bredvid, så hade han sjunkit ner på sina bara knän. Gud fick lov att ge honom välsignelsen till slut, när han hade slitit och strävat i tjuguett års tid! Hållit oeftergivligen på sitt, huggit tag som i en tågända och spjärnat i vått och torrt. Vem mer än jag hade tron i behåll på att Albatross skulle vända hem en dag? Tron, den tar mått på en karl, och han som biter sig fast vid trone med tänder och klor, med sina tankars hullingar och sitt hjärtas och sina njurars makt, han halar sig upp på det torra om det finns någon torr kust över huvud taget! Är det utan orsak kanske som också Bibeln berättar om Jakobs brottning med Gud? Den brottaren slänger sin karl som en vante, han sargar i åratal en karl i hans hjärterot och hjärnskål i Valmqvists bod, kramar hans bröstkorg och tinningknölar under utvakade nätter i sju och tre sinom sju års tid, men är man hård i nyporna och låter man inte viljesulan slinta, så får man sin välsignelse, bara man inte släpper taget innan den kommer, också om man sedan som välsignad karl får linka halt som Jakob eller gå kal om huvudet och tom i hjärtats hopp, som jag! Jag har brottats färdigt och nu bränner det mig i bröstet, men en brand i en segrares bröst, den bräcker inga revben, och bara bälgen lugnar sig så stillnar blodens rusning! Framme vid målet har man lov att flämta, och också en stålfjäder gnyr till när spärrhaken lossnar! Inte heller han som har simmat en mil minns på stranden att vara ödmjuk förrän räddningens jubel har sjungit färdigt i hans blod! Jag har simmat i öppna sjön, med många famnars djup inunder mig, med tietals famnar av djup och svalg, och har då en värkande axel, en styvnande arm vägrat i någon vändning, och har min tröttnande mun då snappat efter en dränkande sjö, så har jag befallt mina stelnade armar att kava på och sträckt min glömskeglupska mun upp över fraggan, och nu står jag på stranden, på strandens trygga sand med armar, ben och mun! – Överfullt svällde hjärtat i Ville, en sällsam tacksamhet sipprade stark ur själens alla källor, och det var föga fått i att den arme karln, som han darrade och vacklade, hade sjunkit ner på fläcken på sina knän och svag av sin måttlösa lycka och framgång börjat mumla galna och heta tacksamhetsord ut i tomma luften, precis som om det hade varit en syssla för Gud att proppa hans kistor fulla med sedlar och stuva hans skepp fullt med kaffe.

Men också en elak fylla släpper efter hand sitt tag om ett hu­vud och även Ville fick småningom sansen tillbaka. Nu skelade han med bläcka ögon på Kalle likt en karl på det granrisade tunet som påskdagen har svingats runt i slänggungan med sådan fart att himlens fäste och gårdens gavlar, ungmörnas brokiga flock och pojkarnas stimmande hop har snott hans ögon förbi i en enda vimmelhärva, och som nu, då farten småningom saktar av, på nytt börjar få syn på himmel och gård omkring sig och ovanför sig, och efter hand kvicknar till ur sin yrsel och klamrar sin stirrögda blick vid närmaste fasta punkt, om den så råkar vara ett grått par gärdsgårdsstörar vid tunet eller en skrattande flickas friska ansikte vid grinden, tacksam över det underbara att det ännu finns någonting i världen som står stilla. På samma vis yrselsvag stirrade nu Ville på Kalle, alldeles som om han första gången i livet hade skådat sin långryggiga läskamrats bastanta överkropp och stadiga benstumpar, hans lurviga hårtova och stint ärliga ögonpar.

Gungan gick inte mera, och vettet lyckades rikta kornet på mål. Med ens tog Ville ett skutt ut ur sovhytten in i kajutan alldeles som om han behövt bättre svängrum för sin högtidsstämning. »Välkommen i hamn, välkommen i hamn, kapten!« fick han därefter med skälvande läppar framsagt till Kalle, som i sin mera betänksamma takt ännu höll på med att börja följa efter sin redare till salongssidan. Där stod Ville med bägge händerna framräckta och rabblade för tredje gången: »Välkommen i hamn, kapten!« alldeles som om det i orden hade legat en syndaförlåtelse för någon av dem; och om det var för honom själv eller för Kalle, det hade han inte kunnat göra klart ens för sig själv i första taget.

Kalle hade småningom skruvat sig in i kajutan, men den som nu inte hade så brått med att lägga sin labb i Villes utsträckta hand, det var denna gången han. Kalle pressade tvärtom båda sin armstumpar i god betäckning bak ryggen så hårt att de nästan möttes. Framför redarens vädjande händer stod nu en karl, som om han också inte var så lång till växten, ändå visade fram ett tämligen brett bringparti. »Det är inför alle man på däck som man välkomnar kapten med handslag i hemhamnen, och inte i en kajutknut!« mullrade det ur hans stramande mungipa, och händerna sträckte sig ännu styvare bak hans rygg, de hade nu underligt nog nått ända fram till varandra och fogat sig näve vid näve alldeles som om de över huvud taget inte tänkte släppa sitt grepp så länge vinden blåste från denna kompasskanten. »Jag är väl ingen fothund heller som man skakar ifrån sig när han tassar lera på byxbenet! Vad tror ni båsen och timmerman tänkte om mig när jag mitt för ögona på dem fick stå och sticka fram labben förgäves som en tiggare med skeden när pigan kommer och snappar undan grötfatet för hans hungriga nos; och till på köpet snäste ni till mig som en oxkusk gör med sitt lata kräk på leråkern. Till sjöss ska det vara tukt och förmaning ombord och kapten ska folket se upp till och vörda som en träbild i kapellet! Tror du en kapten kan svärja så det biter ombord, om till och med kocken har varit med och sett gubben bli snuten om näsan? Karl är den som begriper att skämmas, och efter en sån omgång visar inte jag ansiktet för kårarna mera! Jag tänker inte nöta det här skeppets plankor en enda timme till, utan jag tar min kista och far till Närpes!« Han slet redan upp knopen på lädersnodden med tänderna: »Där har du nycklarna dina, men den här går till min kista!«

Redarn var mjuk, som en levande fock vars skot har sluppit loss. »Så-så! Såsså!« sade han innan han hann få tag på något bättre. »Nu ska du inte, Kalle!« fortsatte han blidkande. »Skriftskolkumpan och gamla kamrat!« försökte han göra gott igen. »Nu talar vi inte om kistor och fara till Närpes!« prövade han smått fånga in de fladdrande skoten. »Vi ska inte tala om några böcker heller!« lade han smidigt till, i tron att det i Kalles tankekatsa ännu plaskade samma gädda som nyss hade vispat stjärt i hans egna funderingar. »Räkenskaperna är klara som pränt och likvidcn stämmer på skillingen!« tog han till i överkant, tacksam för att ha fatt fatt på en tråd som det gick att nysta i. Men med ens begrep han det rätta: »Kapten, följ med ut på däck!« sade han kort. Och så pass förstod sig också Ville på sjön, att han visste att har man engång nosat upp vind så gäller det att hastigt belägga skot och stötta segel: utan att slösa en sekund hade han i detsamma båda sina händer slutna i ett stadigt tag om kaptenens krökta arm. Det hade nu alls inte varit Kalles mening att utan vidare ge sig av arm i arm med Ville ur kajutan, men det hämnade sig att han nyss hade stuvat armarna alltför hårt bakom ryggen: han hann ju inte lossa dem tillräckligt hastigt för att skaka av sig Villes grepp. Innan Kalle alltså var manöverklar styrdes kursen för fulla segel mot kajutdörren, och Kalles ben var desslikes ovillkorligen för korta för att fa tillräckligt spjärn mot tröskeln. Kanske att Kalle ännu i mässen kunde ha lyckats stämma emot med spretande klövar, och då hade det antagligen blivit stopp och belägg, inte för att den saken heller varit garanterad, för Ville hade verkligen rivit i med rekorderlig fart så att syrtutskörten flaxade och for på nytt om hans långa ben. Så ogudaktigt kvick var den skjutsen att Kalle verkligen inte hann tänka på annat än att flytta sina påkar för att inte stå på näsan. Därtill låg en sak honom i fatet, nämligen att han hade varken praktik eller naturbegåvning – man får inte glömma längden på hans ben och hans kroppsbyggnads ritningar annars – att han inte besatt ett skvatt av erfarenhet eller böjelse vad gällde språngmarsch i utförsbacke mot lä reling, eftersom en sjöman alltid måste stämma sulor och skankvinkel efter motluten. Summan blev således bara, att med samma fräs som färden från kajutan påbörjades fortsatte den också genom mässen och ända ut på däck: vid ytterdörren hann Kalle visserligen hugga klorna i dörrposten, men det försöket kom trots allt för sent, och därtill var hans fingrar för trubbiga och korta, de släppte; en dörrpost är ju ingen tågända som en karanäve fattar naturligt som en tång om järnspett. Alltså stod man på däck framför manskapet, Ville med båda nävarna ännu kring ena armen på Kalle och Kalle som stretade i greppet som en taggryggig abborre på reven, bälgen gick på dem båda, Ville var vit som krita i synen och Kalle röd som en kräfta efter koket.

På däck stod manskapet kvar i en skock. Där var pratkvarnen av allt att döma i livlig målning: en sjöman blir ju inte alla dar bjuden det nöjet ombord att det kommer någon surrande som en geting och hötter med näven framför skägget på kaptensgubben! För sträckta halsar stod man i en hop och tog fatt på saken: inte ens ett handslag hade redarn bestått sin kapten! Så pass hårt satt ändå sju års kommando i blodet, att till och med båsen, som mitt i klungan förde ordet för det mesta, bara vågade yttra sig i viskningar och dessutom med ena handen kupad vid mungipan, för att bara inget ljud skulle lista sig akteröver. »Om jag begriper saken rätt så är gubben nog i klämma nu! Som pojke var Ville förbaskat mån om sitt! Vi är från samma by, och engång tog jag opp hans skuta ur vattnet, den var fregattriggad och jag ville se efter hur seglen var sömmade. Och tamejfan, att jag ännu har båda ögona hela i huvut, det beror helt och hållet på att jag fick barkfregatten tillräckligt kvickt lämpad ur fingrarna och hade fötterna klara att kuta i väg på! Kalle, han är en åkervält till karl, det skulle jag veta sen gammalt om jag inte hade erfarit det de sista sju åren, men i hans byxor ville jag inte vara där inne i kajutan ens om båsenhyran dubblades, för Ville är inte att leka med när det gäller hans fregatter. På våran resa här, när jag har suttit med segelnålen och syringen och hur som haver har fått tråckla lapp på lapp och kil vid kil på buldanstrasorna där oppe, så har jag många gånger med synden i hjärtat tänkt för mig själv vad Ville skulle mena om han såg de svartflasiga lappklutarna på rårna, han som hade segel som bykta och manglade näsdukar den tiden vi lekte med skutor och de var så raksömmade att jag ville titta på dem för att lära mig! Kalle är karl att föra skepp, och när han gormar på bryggan så lyder man också om det händer att gallan rinner till, men i sanningens enkla namn så måste man också erkänna blankt, att vad riggen anbelangar så är Albatross det oanständigaste fartyg vad jag vet som har gått mellan Singapore och Valparaiso, och i de vattnen skvalpar ändå kineser, och att jag många gånger har fatt förhärda hela min innersta märg för att kunna titta oppåt rårna. Jag förstår nog Ville jag, vi är från samma by, och i Båtby är svinhoar snyggare än vad vår skuta är. Vi båtbybor brukade alltid tycka att notkilarna är oborstat folk, och Kalle, han är från Notkil han. Fast det undrar jag över när jag känner våra byssare och Ville med ifrån förr, att Ville kom ombord i en så fläckig syrtut. Jag tänkte strax på vår stormars när jag såg Ville stå i hamnvaktens båt. När ett märssegel har hängt i sju år på sin rå och ekvatorn har sköljt det med regnen sina och passaden känt efter med fingrarna hur pass sömmarna håller, så är det ju inte så mycket kvar av stassen ens i bästa engelska buldan när man kommer i hamn! Har gubben burit samma rock om ryggen i sju års tid? tänkte jag strax och när vi fick opp redarn på däck så förstod jag att arena bleker på landbacken med och att vareviga dag lämnar kvar sitt fingermärke på dem den hanterar i land också: redarns syrtut var sannerligen inte mycket gävare än våran stormars, och den har väl varit engelskt kläde den med engång. Och sen så tänkte jag strax, att det måste ha gått på sned för en båtbybo som visar sig för folk i den sortens jacka, särskilt om han är Ville till på köpet, som seglade med tolv barkbåtsfregatter när han var pojke och hade en rentvättad linnelapp på varenda rå! Kalle manuverar skepp bättre än sin tunga, och jag tror nog att just nu skulle han behöva manuvera tungan bäst. Det går hett till där inne, det är säkert och visst! Ingen enda båtbybo tål, och Ville tål det absolut inte, att man far illa fram med hans tillhörigheter, och om en båtbybo får gå klädd i en sån rock som Ville hade, så flyger han rätt i ögona på den han tror är skulden till det! Det skulle inte förvåna mig alls om det drogs kraganot i kajutan som bäst, jag känner dem båda två jag och de är barndomsvänner!«

Båsen skulle synbarligen haft ännu mycket mera på levern – han var förresten den ende ombord som efter sju års samvaro i samma skans med samma synamenten omkring sig längre iddes anstränga munlädret med att prata - båsen skulle alltså synbarligen ha nystat ännu mera pratlångfil ur skägget, men just då började ett buller tränga ut från kajutan. »Var det inte det jag sa!« höll båsen ännu kursen ett ögonblick, men så fick till och med han bryta av sig när de två från kajutan verkligen uppenbarade sig på däck.

Sexton ögonpar stirrade nu på redare och kapten, ögonpar som under sju år just ingenting annat hade betraktat än tågändar vid nagelbänkarna och havets drägel utombords. Sådana ögonpar längtar efter nya syner och dricker dem så girigt som en jordmån sprickbränd av en månads torrväder suger åt sig de första spridda dropparna av ett regn, så att tegens askfina damm på ett ögonblick ligger lika torrt igen och ögonens stenar törstar lika mycket som förut efter att få skåda mera. Och visst var det något att se, när kapten snodde sig och stretade i redarns grepp som en tjur i tjudret. Man kunde rent av ha låtit sig förtrytas av att ens egen kapten blev på det viset släpad vid armkroken: han hade ju ändå varit karl i många gemensamma knipor i sju hela år, men Adam i människobröstet gonade sig i alla fall åt att också gubben för en gångs skull fick sprattla i klorna på en överman: hans morrande hade ju tagit en på det ömma ibland under resan, och dessutom: får man omsider se någonting hända, så väntar man gärna på vad som ska hända mer. Hur som helst och i alla fulla fall: kapten är kapten om skeppsbord och manskap är manskap, och onekligen började gallan tjockna så sakteliga på besättningen över att deras kapten blev ledd som en hundvalp över sitt eget däck. Rätt ska vara rätt, och går det an att någon, om det så är en skeppsredare, går handgripligt till väga mot kapten på en lagligen mönstrad båt? Inte för ro skull är sexton man som en enda ombord i sju års tid: karlarna började få en ogin glimt i ögat: kaptens ära är manskapets ära också; han som prövar nävkraft på kapten får snart pröva den på alle man ombord från konstapel till kockpojke! Ville vandrade överdriftens väg, Ville höll på att möta agg: till och med båsen, så båtbybo han var, såg sådan ut som om han strax skulle säga sitt ord, och det så det small: saken var vrång!

Men Ville hade redan fått sakerna ställda där han ville ha dem: nu stod han och Kalle ävenledes jämsides framför manskapet på Albatross' däck. Den första stunden gick ju ännu åt till att flåsa, nödig luft måste pumpas in i lungorna, och förresten försökte Kalle ännu streta sig fri med armen, så det måste också passas, nog för att Kalle redan verkade lugnare, sneglade omkring sig som en karl som på nytt har trygga däcksplankor under bägge sulor och spejar efter var nästa vindil ska komma ifrån, så han vet att ta rätta fotspjärnet i lagom tid.

Så stod alltså läskumpanerna, liksom engång i forntiden inför altarduken, återigen skuldra vid skuldra, nu på Albatross' däck och ansikte mot ansikte inte med en präst i mässhake utan med sexton skäggiga sjömän, som visserligen inte var så mycket högtidsklädda, men som blev allt högtidligare i sina sexton par runda ögon ju längre de fick vänta på vad som komma skulle. Och denna väntan gav dem ju tid tillräckligt att betrakta paret: Ville som i livet hade klivit upp på ett par styltben, som även om de inte var verstlånga ändå räckte till för att lyfta sin man till en höjd där den dummaste begrep att den mannen kunde plocka äpplen från fler grenar än de flesta, Kalle återigen på så korta benstumpar som den gode guden hade ansett tillräckliga att stuka på däck med och som var tilltagna precis lagom för en karl som inte heller i andra stycken slösade med någonting. Omaka var paret onekligen, men det var bara kockspolingen som kände en smula skrattlust, de övriga förstod, att här gällde det att vänta innan man tänkte det ena eller det andra.

Redan pipplade Ville med läpparna. Så slapp han tag om armen på Kalle och liksom rädd för att Kalle skulle ta till flykten – det var visserligen en alldeles onödig fruktan, för Kalle hade redan planterat stolparna så bestämt i däck, att snarare hade Albatross i lä av Vasklotsudden börjat rota sitt tioskeppundsankare loss ur bottenleran på Vasa redd, än Kalle i den stunden började flytta sina ben ur fläcken – men liksom rädd för att Kalle skulle glida honom ur klorna högg Ville, strax han släppte armgreppet, snabb som en lekatt tag med näven om Kalles dinglande högerhand, klämde till yttermera visso också andra handen om bytet och ruskade nu mellan dubbla krattor Kalles ena labb tämligen våldsamt.

»Välkommen i hamn, kapten!« sade han, när tungspetsen äntligen hann tillbaka till sitt värv och läpparna lydde. »Välkommen i hamn och vad nytt från sjön!« tjattrade han för säkerhets skull en extra gång, precis som om det något försenade handslaget kunde bättras på med att han fördubblade orden. Och alldeles liksom en man, som i en främmande farstus mörker har letat efter dörrhandtaget, förgäves har rotat i alla vrår och trevat i mossan på alla springor, snubblat över byttor och dunkat huvudet i vindsstegen, äntligen när han får handen på dörrklinkan inte tror på sin sak med första taget och inte ens med det andra, utan släpper den igen och prövar klinkan för tredje gången innan han fattar att den är en klinka: jaså äntligen var den tusan där! på samma sätt säkrade och belade Ville nu med ett tredje uttalande det kärnord han tyckte sig ha kommit på: »Välkom­men i hamn, kapten, hur har det måtts?« Och med en känsla av att förrättningen nu var fullgjord till punkt och pricka enligt alla regler som mellan anständigt folk brukas, skakade Ville Kalles hand med sådan fart och välvilja att en klenare arm än Kalles skulle ha skyggat för den hälsningen.

Behövdes väl flera ord karlar emellan? Så tänkte även Ville, för han lämnade nu Kalle och Kalles hand i fred. Men munnen hade satt sig i gång och måste brukas. »Pojkar, ni har en präktig kapten!« sade han, och det var till besättningen han vände sig. »Ingen bättre kapten har trampat ett skeppsdäck än han som ni har sett på Albatross' brygga!« Låter en människa väl det bära av i utförsbacke, så kommer stegen hennes snart att rå sig själva, och någon plats att hejda dem hittar man inte förrän backen tar slut. Det fick också Ville erfara, för nu lät han undslippa sig mera än han över huvud taget hade tänkt sig. »Vartannat år hädanefter, om Herren vill och ger mig hälsan, kommer jag att bygga en ny fregatt, och en större en varje gång, och den förste kaptenen på varje ny fregatt, det blir Kalle Sparfvelin, er kapten!« Ville hajade själv till över dessa sina ståtliga ord, för han skyndade sig att vända sig till kaptenen och hastigt viska honom i örat: »Men på det villkoret att du tar en styrman som får skriva brev från varje hamn!«

Kalles lite tröga men välstuvade huvud hade nu fått kurskänning. Och när kursen väl är klar vet en sjöman ju vad han ska göra. Lappad, och lappad med heder och ära, var nu den skammen att man för ögonen på besättningen hade fått stå och räcka labb ut i tomma luften utan att redarn ens låtsats lägga märke till hela femfingerdoningen! Kalle var ju ingalunda någon vän av slingerbultar och omständligheter, det erkännandet tyckte han själv att han uppriktigt kunde unna sig. Men det finns saker och ting som är anständiga och andra som inte är anständiga. Hans salig mor hade lärt honom - mycket mer kom han inte ihåg av gumman, för han var bara sju år när hon dog - hans salig mor hade lärt honom: Kalle, ta alltid av dig mössan i körfarstun innan du öppnar kyrkdörrn, och ta alltid folk i hand om de ber dig! De råden hade Kalle lagt noga på minnet: man får ju inte slösa bort och slänga på sophögen någonting som är en givet i denna världen, särskilt om det är ens enda morsarv! och sannerligen, något usligare kunde inte Kalle föreställa sig än en karl som steg in i kyrkan med mössan på och en människa som inte tog emot en annans hövligt erbjudna hand. På sjön hade han dessutom lärt sig, att kaptenen måste vara en hög persedel inför sjöfolket: om någon får hoppa kapten på näsan, då går mycket åt fanders ombord! Just därför hade Kalle ända in i njurtalgen känt av den högfärd som följde Ville ombord, och skammen var ohjälplig då också manskapet stod där och såg på. Nu var i alla fall saken tydligt och lysande klart reparerad, och Kalle kände sig väl till mods: klar kurs och klar sikt. »Beckig hand på den saken och välkommen själv ombord, redarn!« sade han och högg nu i sin tur tag om redarns högerhand: i förbluffelsen nyss hade han ju inte kommit sig för att svara på den andres rejäla handtryckning! »Och hälsningar så mycket ifrån Rio!« tillade han och kramade utan att märka det redarns hand så hårt i näven som om han hållit en tjärad tamp i nypan: den arme redarn lyfte sig på tåspetsarna under tiden och hans nageltoppar mindes säkert ännu fem minuter senare att Kalle hade hälsat på honom. »Ombord är allting ålrejt som det ska vara!« avslutade han sin sjörapport och lossade på tången. »Och vad den nya kaptenstjänsten anbelangar som redarn talar om, så är jag nog med om saken!« lade han till, med sina egna ord inne i kajutan i minnet, för att visa redarn att tvisten var bilagd och att talet om avsked hade sluppit honom förhastat ur kinderna. »Om vi blir överens om hyran bara!« ansåg han det likväl som försiktig karl tillbörligt att avgränsa sin villighet som kanhända hade verkat alltför stor.

Redarn hade en stund stått och gnuggat handen som kaptenen släppte, men över sig belåten tycktes också han vara och plirade redan förnöjt på sjöfolket, som också de var och en tycktes ha uppfattat att nu blåste laber bris i tacklingen: sexton par pigga närpesögon betraktade gillande och till och med en smula stolt de båda närpessönerna framför sig, redarn och kapten, om vilka inte tusan visste vilken som var störst herre ombord.

Ville hade nu känslan av att stå stadigt på eget däck, varje nagel i bänkarna på ömse sidor var hans egen så långt ögat nådde utmed det vida däcket mellan de slankbuktade fast kanske lite medfarna relingarna ända till förstävens trots allt ännu ståtliga stegring, och till Albatross hörde också de tre fortfarande stolta fast ofernissade stänger som höga avtecknade sig mot den blekblå hösthimlens vackervädersmoln. Underligt, vad det känns tryggt för en karl bara att flytta blicken härifrån och dit, när han vet att allt vad ögat skådar är hans eget, och särskilt att så flytta blicken ombord på sin egen fregatt! Väl sitter en man trygg vid egen bordsända och väl sluter sig handen fast om slevskaftet för honom som ur egna fyllda fat skövlar närande soppa i egen hungrig mun, men tryggare än är hans känsla i hjärteroten och fastare än är hans ögonkorns lugna förflyttning, då han skådar sitt eget skepps tre fullriggade master i hemmahamnen, när hans fotsula stadigt trampar det breda däcket som täcker hans travade egen dyrbara last som kan bräddfylla tio köpmäns bodmagasin, och när den storvulna känslan far genom hans själ, som vid en dynings svällande ankomst från havets vidd till hamnens trånga inlopp, att ännu djärvare än topparnas djärvhet och ännu mäktigare än säckarnas mäktiga staplar är makten hos de prasslande sedlar som är hans egna och i vilka hans armar har vadat axeldjupt, och vikten av det gula guld som är hans eget och som han har låtit löpa mellan sina fingrar! Då sitter han husbonde vid ett väldigt bord, som är dignande lastat med rågade fat och läckerheters travar, och kan sträcka sin hand efter varje skål och varenda råge när bäst han vill! Det är ett bord som rent av kan mätta många års svidande hunger: handen som i kramp uträcktes är nöjd att få hämta i ro: ögat som i glöd sökte sitt famnar dämpat i sin brand likt en kvarndamm hela himlen i en bild; hjärtat, drevhunden som med glupskt flåsande strupe, med hängande tunga har störtat fram i hasorna på sitt flyende byte har återför-vandlats till ett ädelt kräk, som fridfullt vilar på sin buk och stolt sträcker på halsen då bytet utan att röra en skänk ligger mellan hans lata tassar och hans mättade tunga välvilligast sleker ömsom den dräpta harens tovpäls och ömsom hans egen kalla nos! Gott är den mätte att vara, med ett lystmäte av bordets fägnad för sina ögon, särskilt om hans mage i många år hungrigt har diat hans ryggrads magra kotor, yppigt finner en man det guld han grabbar, då han har mer av det gula att famna än armhåll att famna med, särskilt om hans nötta fingrars fåfänga syssla i åratal har varit att krökta jaga fattiga kopparslantar, som ouppnåeliga har slunkit undan som vatten slinker genom hålen i ett såll!

En matad hund slickar sig nöjd om nosen och tassarnas päls, och en man som har rönt framgång dryper av tacksamhet. Även Villes själ var för stunden tjock av erkänsla: den stadiga klungan av sjöfolk betraktade han nu med välbehag, med ögon och ansikte som simmade i välviljans skirade smör. Välbekanta, ärliga närpesnunor i alla fall, och mindes man inte själva karln så kände man igen honom från förr efter hans fars eller mors fason: han där är då säkert son till Jutskärs Sina, han har samma kisögon och roliga näsknopp, jaså det var ju kocken, en slätkindad pojkkrabat när han for, hade gått fram samma vår, fast nu hade han odlat krusskägg under hakan från öra till öra. Fan anamma, på pricken Sinas ögon, det kändes helt slakt inunder hjärtat, vid altarringen den gången för tretti år tillbaka hade man till och med onödigt ofta mitt i den heliga förrättningen kommit att stjäla sig till en titt på en ung näsknopp mitt emot vid ringen på flicksidan: hade man i den tiden råkat stanna kvar i Närpes, så vem vet om man inte haft kring sig nu som sina egna telningar en brass likadana kisögon med samma form på näsknopparna som på honom där! Den pojken ska bli konstapel på min nya fregatt, han är pigg i ögonen, fast över näsan kunde han ha lite mera allvar, Sina hon var också lite för snar till skratt! Inte för att en smula skrattsmälta i ögonen är så illa! slank det en liten vemodstråd in i belåtenhetsväften. Några andra friska kinder hade det sedan den tiden inte blivit av att titta på i Närpes kyrka, skillingklådan blev alltför stark i fingrarna i Vasa, och av skillingar blir det inga riksdaler om man inte är sin syssla trogen och håller ögonen noga på slantarna, och riksdaler i sin tur behövs det en rekorderlig hop innan man kan tänka på att få bygga fregatt. Man har sannerligen ingen tid med mjuka funderingar i livet om nyporna ska härdas! Och förresten, knappast hade det funnits något annat par så friska kinder i världen som Sinas var den midsommarn, med en ögats blanka glans som en sommardag därtill?

Det är ovisst om inte en liten valp till suck kunde ha ruskat på sig i redarns bröstkorg, åtminstone steg och sänkte sig syrtutens blanka bringa ett par tag ungefär så mycket som en människa behöver för att pusta värsta delen av en beklämning ur knotorna. Men i si fall och så fall skulle jag heller inte kunna bjuda konstapels plats på egen fregatt åt Sinas pojkar! tänkte han och strök fåfängligheterna ur sin tanke och flyttade blicken från kocken till de andra besättningskarlarna. Pojken kunde få börja läsa navigation, ögonen ser ut som om de kunde ta vara på siffror också! tänkte han ännu, fast han redan sneglade på konstapeln. »Seglar Sinas pojke kapten en dag på en min fregatt, så har han kanske också nångång en rad eller två om mig i breven hem till Sina!« målade funderingarna envist vidare på sina sköna tavlor inne i en skrubb som kallas hjärtat och vars mjuka viskningar inte alltid lämnar ens nyktra karlar i ro, men hans hand höll redan på att med allvar och kraft skaka konstapelns styvmedgörliga hand.

»Hälsning och handslag, Kleofas!« sade han och ruskade med ytterligare eftertryck den andres femklynnaklämma, av vars grepp man kunde märka att till och med hälsningskonsten är en sak som en människa glömmer bort om hon på sju år inte råkar utöva den. »Jag kom mig inte för att räcka fram nypan när ni hissade mig ombord, för hostan satte åt i bröstet så man inte ens hann titta sig omkring!« fann han nödigt att putsa upp sin njugghet nyss. »Så nu har kusin varit ända i Brasilien?« tillade han, för han erinrade sig ju att deras mödrar var syskon, flickorna Björnholm. »Vem skulle ha trott det den gången vi trampade samma däck på läskvarter i Norrgårds översäng, att dina närpespepparögon skulle få se jordklotet underifrån?« mös han och blidkade den andre med gemensamma minnen. »Fast sjökarl tänkte du dig visst att bli redan då, eftersom du ville lura mig med som däckspojke på Lutströms galjas efter skriftskolan! 'Han betalar god hyra!' sa du. En full riksdaler i månaden!« småskrattade han redarvänligt mot sin konstapel men tackade ju tyst för sig själv sin lycka som hade drivit honom att välja landsvägen till Vasa att knalla på i stället för Selmas famnvedslastade däck. Konstapel kunde jag kanske själv vara nånstans nu, eller kanske ha en egen skuta att segla ved med till Stockholm! tänkte han och tittade smått medlidsamt överseende på sin kusins ärliga sjömansansikte, brunbränt som garvläder. »Har du pluggat logaritmer på resan, det kommer snart att behövas närpesstyrmän på fler skepp?« förleddes han uppe på sin egen lyckas höjder att uppmuntra sin salig mors systerson. - »Var är styrman?« frågade han driven av denna tanke kaptenen och såg sig sökande omkring.

Kaptenens fingrar sökte sig uppåt huvudhåret: att förklara vad som redan är solklart är alltid besvärligt: »Jo, med honom vart jag osams redan på nerresan, i Köpenhamn!« sade han allvarligt. »Det var ingen närpesbo, han var från Mörskom eller vad det var, och han började regera om att det skulle köpas kaffe och smör och bullar. 'Här ska väl inte bli läsförhörskalas ombord heller!' sa jag till det, och eftersom han inte hörde till de nödvändiga, som kocken eller däcksfolket, så lät jag ro exerarn i land från redden. 'Mjölk kan du skaffa från mor dins tiss!' skrek jag efter honom från relingen förresten, så han begrep att inte packa sig på karar hädanefter. Och väl var det att vi slapp den fan, det har varit en mun mindre i mässen, och grälade gjorde vi alldeles tillräckligt bara mellan Vasa och Köpenhamn. I Hammen köpte jag en griffeltavla åt konstapeln och lärde honom skriva så pass att han kan föra schurnalen på vakterna, andra sjökonster kunde han förut, och logaritmerna har en människa i knoppen ända från födseln om där alls finns rum för dem, och de behöver bara vindas fram ur rätta tankenystanet.« Kapten hade sagt sitt och stack händerna i byxfickorna, man förstod att här var en karl som hade rätta sortens vettnystan och en som visste vilka andra som ägde samma sak.

Redarn kisade på sin kusin. »Jaså, har du Kleofas varit både konstapel och styrman på Albatross? Det ska vi komma ihåg när Albatross ska få kapten efter Kalle; och ända från Köpenhamn: du ska ha styrmanshyra från och med utresan!«

Så var redarn klar med konstapeln. »Och båtbypojkar träffar man fler!« levde han upp och smällde sin näve med särskild kraft i båsens säkra labb, som var van att hålla tag om både smidigt och förstyvat. »Tycker du ännu att flöjelspiran på Mellangårdsloftet pekar precis mitt i himlakupan, som vi förundrade oss över en gång förr i världen när vi siktade opp längs stången? Så då satt väl himlakanten bra lågt borta i Singapore, eftersom du nu håller huvut på krokigare nacke än du gjorde i Båtby förr?« Pratlöpe kunde redarn ha tappat ur truten hur länge som helst, så lätt flöt nu hans gamla stelnade blod och själasafter som tunnaste vassle. »Jag rustade fregatter jag, men du var en tusan redan då att fålla segel: Pörtpåtten, den fyllde vi båda så mycket det gick för grodrom och kilande paddpinglor, jag med barkbitar, du med traslappar på pärtstickor! Vem skulle då ha trott att min tallbark och din lapp skulle snappa efter luft ihop i alla världens hörn? Vi siktade väl inte så rätt i alla fall längs Mellangårds väderstake, så Båtby och Båtby pörtpått blev inte mitten på världen, men på livet siktade vi visst inte så tokigt i alla fall den gången! Det blir nog mera för dina nypor att göra, i Vasa stad kommer att behövas en segelmästare nu, och en segelmästare som har fingrar och ögonmått lika vissa som hackspetten har näbb och nacksenor!« »He-he!« var allt vad den annars talföre båsen just nu kunde småskratta. Ibland när man trär alltför lång trådände på segelnålen, så blir det väj på stygnet, och även människotungan slår emellanåt knut på sig om talet löper i alltför vida öglor så att orden trasslar sig. Så gick det nu för båsen till hans egen senare förtrytelse, hans tunga gjorde inte tjänst, den var liksom för tjock i munnen för att kunna tömma ur sig vad som uppfyllde den. »He-he!« blev båsen alltså därför nödd att skratta, väl till mods trots allt ända ut i ögonvattnet. »Guvedergälle!« hittade han nog strax efteråt på att vara som folk, men då var det för sent: redarn stod redan framför timmerman.

Redarn hade nämligen förflyttat sig utmed ledet. Det passade sig inte att utgjuta allt sitt hjärta för en enda man, om han så var från hembyn, för timmerman väntade med en karlnäve som också skulle tryckas.

»Du har mun lagd efter vattupass lika noga som förr!« pladdrade redarn vidare ur sitt överfulla hjärtas tacksamma talförhet: Valmqvist skulle ha förundrat sig om han hade fått se sin hopknipta bodbetjänt röra munspelet så gesvint. »Ögona som passarpiggar och fingren tumstockar allt sen du föddes! Fan heller om jag ännu den dag i dag har svalt den gången du rättade till mina ord på Bock-Ivars bröllop. Vi var hela pojkskocken nere vid stranden till tidsfördriv och stod i strandbodgatan med händerna i fickorna som storkarar och tittade på Ivars jakt som låg till ankars i viken. 'Bommen är fem famnar!' sa jag som var båtbybo och begrep mig på sjön. 'Nån tum till förresten!' la jag till för eftertryckets skull så småningom, ett ord på köpet: så fick inlandspojkarna höra med egna öron till sin avund vem det var som kunde sina saker! Och då tar du - du hade samma knip på mun redan då som nu och samma blig i ögona, och samma torrveck längs kinden som du ännu har, då spänner du läppbandet ännu tunnare än förut, ögona blir som nubb så vassa och strecket i kinderna är liksom draget med kniv: 'Ett par tum fått i fem famnar!' säger du och särar tummen och pekfingret i luften med precis två tum emellan. Om den saken ordade vi så länge att hela skocken fick lov att ro ut till jakten till slut och ta reda på hur det var. Två och en halv tum fattades det i fem famnar när vi mätte bommen från mast till nock, jag fick det inte till mera fast jag mätte själv två skilda gånger. 'Men det har nog varit meningen att ha en fem famnars bom, fast de har kapat spiran för kort!' försökte jag svagt bättra opp mitt nederlag inför alla. 'Och sto-ren stod bättre och riggen riktigare om bommen var fem famnar drygt!' lappade jag på min ära så gott det gick. 'Bommen är så lång som den är, och alla saker mäter just vad de mäter!' sa du då som en trosartikel. 'Det är inte med ord man kapar dem utan med sågen.' Du Malakias, du lägger an tanken bara där du lägger an sågen, men det blir precis på linjen! Gud har tänkt sig att få timmerman av dig när han yxade till din huvudknopp innan och utan och satte rätt bredd mellan tumme och pekfinger på dig! Det blir du som ska rita spanterna på mina båtar, så att skrovet får rätta svängen, och det blir du som kapar rårna på mina fregatter så att riggen har rätta bredden och resningen när svanen kommer länsandes i hamn!«

Redarn i sin bodsyrtut var i den stunden en högtidlig herre, han gick som en furste från man till man, tog i hand och talade, stegen blev längre och stadigare för varje klacklyft och envar fick sitt ord som ur kungaskägg. Också den starkaste sup fördunstar ur huvudet efter hand, och han började först nu känna riktigt att kistorna i kajutan i verkligaste verklighet var hans egendom. »Jag ska tala med kapten om två månaders extra hyra i landgångslagspengar för alle man!« sade han till sist efter att ha skakat hand med kocken, Sinas pojk, som han denna gång inte talade mer till: det var i alla fall bara kocken, men de andra var sjömän ombord.

På däcket följde nu ett ögonblick av det slaget som alltid kommer efter en högtidlig stund. Redarn hade gått utmed besättningens hela led och kände nu då han släppte kockens hand att hans egen hand och mun var sysslolösa. Sysslolösa tyckte också karlarna att de stod, nu då förrättningen var förbi, en och annan undrade redan om han borde börja dra sig föröver till skansen. Kapten var den ende som tycktes ha någonting på hjärtat, men det såg inte ut att strax vilja lossna och hitta vägen ut på hans tunga. Han sneglade osäkert uppåt tacklingen, dit han märkte att också redarn i brist på annat hade lyft sin blick.

»Om det passar att inspektera skeppet ett tag!« karskade han i alla fall upp sig till slut, men rösten lät tämligen svag.

Redarn lät blicken sjunka från stormärsen, där han nyss hade betraktat de delar av seglet som hade kommit helbrägda i hamn: också han såg en aning osäker ut. »Ja, vi kan väl se oss omkring lite grand!« lossnade hans medhåll, men rösten svävade så att man inte kunde ha trott den komma ur samme karl som just hade låtit så konungslig.

Vandringen började således, en vandring som uppenbarligen inte var lätt för någondera av dem, och kursen ställdes mot fören av Kalle som började ta ut stegen. Kalle hade ända hittills aldrig märkt att det var så lång väg från stormastens fot till skansknuten som det nu verkligen tycktes vara, särskilt som redarn vid hans sida teg som en mur. Seglena är verkligen inte så gäva, men ända hem från Brasilien har de klarat oss! muntrade han i tankarna upp sitt dalande mod, men aktade sig i alla fall att röra vid en tämligen ömtålig sak med onödigt prat. Äntligen framme vid skanskajutan började ändå det envisa tigandet fresta Kalle alltför hårt på mjälten, särskilt som redarn tycktes ha något förbaskat viktigt att beskåda utmed sin egen rynkade näsrygg. Och sant var det att redarns blickar riktade sig mycket strikt rätt framåt, ja, man kunde ha trott att han formligen vallade sina ögon så att de inte skulle förirra sig åt sidorna, längre föröver eller uppåt riggen, så noga siktade de in sig på en fläck ett par tum framom nästippen, alldeles som om där hade surrat en retsam och illvillig fluga. »Timmerman har lagat nagelbänkarna, för somliga började murkna och ville inte stå rycken!« måste Kalle till slut försöka yttra sig, så att inte tystnaden skulle fräta hål på trumhinnorna. »Virket vi fick från fallrepstrappan räckte till dem med!« förklarade han, för att bättre fylla ut den gapande ljudlösheten. »Kocken har haft hål på pytsarna, så vi har fått lappa med segelduk!« sade han när hans blick råkade snudda vid pytsbänken på skanstaket, men vände strax själv bort ögonen då han märkte att pytsraden visade luckor som en sjuttiårig tandgård: på sin höjd var femte fanns kvar sen forna dar. »Båsen har lappat segel hela hemresan!« slank hans tunga i hastigheten i väg mot farligare ämnen, men inte ens Kalle själv var i den stunden karl att våga lyfta blicken ens halvvägs mot understa rån för att beskåda utfallet av båsens arbete, och redarn var det ännu mindre, utan tycktes nu ha stuckit sina ögon i slidan.

Också redarn tycktes ha fått känslan av att det småningom var hans tur att säga någonting, och när man i detsamma efter skansen kom förbi fockmasten och vid klivet över ankarkättingens länkar inte ens med försiktigaste aktsamhet kunde undvika masten med ögonen eller ens med händerna, kom ett litet ord halkande av tungan på redarn: »Masterna behöver skrapas och fernissas! Varför har de inte blivit putsade i tid, de är blåspräckliga som hönsben?« Med tumnageln skrapade han mörknat mögel av fockmasten. Onekligen satt där en liten skärpa i hans sinne och i rösten likaså. I ett svagt ögonblick hade Villes medfödda natur tagit loven av hans klokhet och alla goda föresatser!

»Hur långt tror du den fernissan förslog som vi hade kvar när vi seglade?« förundrade sig kaptenen förvånat. »Till masterna räckte den ju inte, vackert så att vi fick blocken strukna i Singapore!« förklarade han vad vettigt var för den som inte begrep sig på livet till sjöss.

»Har ni inte brukat mera fernissa på hela resan än den skvätten som blev över i en tunna?« frågade redarn tämligen enfaldig i sin uppsyn, han hade lämnat ena handen kvar till stöd mot fockmasten och hans ögon sökte sig hjälplöst till kaptenen.

»Det finns nog kvar en slurk på bottnen än, jag har spart lite ifall det nödvändigt skulle behövas! Det duger inte på sjön att låta nånting ta slut. Då sitter man vackert där den dag det ekar tomt i alla tunnor under halvdäck!«

»Men du kunde ju ha köpt mera fernissa i hamn nånstans«, sade redarn i sin enfald.

Nu blev Kalles ögon ännu rundare att se än redarns var. »Vet du av att sånt kostar pengar?« frågade han lamslagen av den andres oförnuft. »Inte seglar man ihop några frakter om man ska skövla ut pengar åt hamnhajarna!« fogade han till med eftertryck, och nu hade han hälarna i däck igen. På landbacken lär sig förståndet att stå stilla! tänkte han och förklarade för all säkerhets skull: »Pengar får man ihop med inkomster men inte om man har utgifter!«

Också redarn märkte nu att han var kommen till orätt brunn med sitt ämbar. Man ska veta skilja på oxläder och sämsk! tänkte han. Oxhud är fint till skosulor med styvt till handskar, och Kalle är duktig att fläka loss pengar men dålig laskare och ännu sämre polerkarl! Redarn släppte taget om masten och begav sig utan vidare knystan förbi skansen tillbaka midskepps, nu hade han på nytt en beslutsam säkerhet och längd i stegen, och hans blickar skuttade modigt i riggen som lekande ekorrar. Salningen i stormasten, den är också som sig bör på Kalles fartyg: ena hornet har nocken av! smålog han för sig själv. Kaptenen följde efter så hastigt hans korta ben lyckades röra sig, även han var nu en annan man än han nyss hade varit på vägen föröver, hjärtat tickade jämnt under västen som ett fickur, och ögonen flyttade sig på sina lugna vägar som ett saktmodigt oxpar på hederligt åkerverk: redarn hade pratat persilja och fått ett tydligt svar! Vem hade bett honom börja tumma på masterna och krångla om fernissor, när förståndet borde sagt honom att kaptens sak till sjöss är att segla in pengar och inte att passa allsköns pynt och finheter! Också Kalles blick tog sig nu djärva tag från rå till rå: visst och sant, stormärsen är åtskilligt murken, den var onekligen stygg att se på, om nu ens ögon skulle börja bli petnoga på det viset, det medgav Kalle ärligen för sig själv. Och inte heller de andra seglen var mycket att ha! också det måste erkännas, om man tog dem vart för sig i skärskådande. Beklämmande grå var de, så att en känslig människa kunde frysa in i själamärgen, med lapp vid lapp, där inte en reva flaggade i stället, besynnerligt att båsen hade lyckats hålla ihop dem så bra att de seglade oss hit ända från Brasilien utan att flyga av rårna! Men tänker väl Ville på att det är en hel trave buldanpackar som går åt bara till att slå nytt segel under stormärsrån? Jag ska väl inte börja slänga ut andras pengar på buldan när jag kan ta mig fram med vad jag har? Kalle kände sig allt säkrare i sadeln och stövlade nästan ilsket efter redarn; det häftiga tänkandet satte fart på honom så att han vid stormasten på nytt kom ifatt Ville och upp i jämbredd med honom.

Även Villes ögon – och antagligen fick de svälja observationer i släkt med Kalles – alltså Villes ögon hade så mycket att uträtta i riggen att han själv inte väjde tillräckligt för pumpen på däck utan knuffade till den med armbågen. Lite roststoft på köpet hade väl inte så mycket att betyda för syrtuten i övrigt, men prudentlig som Ville var stannade han i alla fall för att borsta sig på ärmen.

»Så pass har du väl kvar av Vasamönjan att du kunde låta stryka järnpumpen, man fläckar ju ner sig bara man går förbi den annars«, sade han illmarigt nog, eftersom han kom ihåg att han själv vid tiden för Albatross' avsegling hade bultat på ett nästan tomt ekande mönjefat ombord.

»Det kan väl finnas det ja?« svarade Kalle betänksamt. »Fast det var ont om den redan när vi for, jag har inte alls nänts ta av den.« Han synade själv pumptillbehören med allvarsmin. »Man får lov att knacka den ren på alla kanter först, och då stryker tredjedelen med!« blev hans bedömning av de sorgliga rostskorvkakorna och det flagnande skrovlet. »Kan själva godset bli för klent då månntro?« gav han sitt uppriktiga tvivel tillkänna.

»Har du ingen mönja använt på hela resan, menar du?« frågade redarn, själv förbluffad över att han ännu kunde häpna.

»Nej, ingen, för den kostar också, ska du veta! Och så måste man ju alltid knacka skorven av järnet först, och jag tycker att då går det åt av det friska järnet på samma gång, och jag kan inte riktigt med den sortens slöseri.« Ett eftertänksamt ögonpar såg orubbligt på redarn.

Ville visste inte vart han själv skulle flytta blicken, och han ville inte heller börja skratta inför besättningen, som fortfarande stod kvar i närheten och hörde och såg. I misshugg slank hans blick in i kabyssen, som hade dörren hängande vidöppen på ett enda gångjärn, på durken stod ett par segeldukslappade träpytsar som ännu visade några spår av forna tiders målarfärg, på diskbänken ett par spräckta spilkumar och en stor sotsvart kaffepanna med hanken lossnad vid ena fästet och halva pipen avslagen, på kaminspisen två locklösa grytor med stötta kanter som närmast påminde om en mycket glestandad såg, fast med hälften av tänderna avbrutna, och i den ena puttrade ett kok som också midskepps kunde kännas igen på lukten som ärtsoppa.

»Men proviant har ni köpt på resan i alla fall?« ställde redarn en fråga ur sitt tomma huvud, när han väl hade bärgat hem ögonen ur kabyssen och ansåg att han borde säga någonting igen. I detsamma slank en tankeräv honom bak örat. »Eller har ni sjuåriga potäter kvar under halvdäck kanske?« frågade han med troskyldig uppsyn, fastän kocken och de andra besättningskarlarna strax märkte att redarns ryckande ögonvrår var långt ifrån troskyldiga.

Kaptenen blev ännu allvarsammare. »De jäklarna höll sig just inte längre än ett år!« sade han, som saken var. »Jag tog nog med från Köpenhamn så mycket jag kunde hålla ombord, men det hade bara gått tretton månar när konstapeln kom och klagade på att vi snart hade ett potatisland under halvdäck. Han sa att folket också tänkte börja regera om de ännu fick samma röra kokad länge till. Jag sa emot förstås, inte lever man på bara snask i Närpes heller, men en månad senare måste de skyfflas över bord i alla fall, för grisarna ville inte heller ha dem. Det var ett misstag med hela potatisköpet, ännu många år efteråt grämde det mig varje gång vi krossade Valparaisolatituden, för det var på den bredden vi fick lämpa de tunnor över bord i Stilla havet! Jag har svårt att få ner en potatisbit sen den dagen: varenda tunna var köpt och betald med danska kronor!« Man kunde se att saken fortfarande satt kaptenen i halsen när han talade om den. Han erinrade sig i alla fall att redarn, innan det blev fråga om potatis, hade undrat om provianteringen.

»Skeppsskorpor har vi köpt i flera hamnar, och ärter med«, redovisade han samvetsgrant. »Och så har vi haft grisarna som redarn sparkade. Strax på utresan i Köpenhamn köpte jag två, en galt och en so, och de har räckt till för sju år. I kinesiska vattnen bärgade vi en bal te engång och torkade den på däck, det finns kvar av den än. I Rio köpte vi en tunna kaffebönor som var hopsopade på möljen och såldes som vrak: vad gör det var de har trillat omkring, de ska ju rostas! Annat har vi väl inte köpt just? Jo, på Java blev det ett par lass sockerrör, och salt har vi skaffat efter behov.« Kaptenen tycktes försjunka i tankar på om möjligen någonting hade blivit onämnt. »Ris köpte vi i Bombay engång, fem potatistunnor fulla, det var sjöskadat«, lade han till efter att ha rotat i minnesskrubben.

Om redarn ursprungligen hade frågat om potatisen för att få förfriska sig med någon liten skrattskvätt på kaptenens bekostnad, så gick den avsikten precis lika illa hem som kaptenens oturliga potatishandel. För ju längre kaptenen kom i sin proviantrapport, desto allvarsammare blev redarn i synen. Han sneglade åt besättningen till, och han fylldes av högst onda aningar.

Kaptenen hade knappt hunnit sin berättelse till slut, förrän redarn hastigt vände sig till sjöfolket: »De kärar som tar hyra på nytt med kapten här får tjugu riksdaler extra i gratifikation utöver det avtalade!« sade han kvickt alldeles som för att hugga tag i skörten på någon tanke som kanske redan vände sig åt annat håll. »Och alla får fem riksdaler höjt i månaden!« tillade han för säkerhets skull. »Det ska jag försöka få kapten att gå med på!« var han smidig och försiktig tillräckligt för att ännu kvickare skarva i sina ord.

Den senare delen av det frikostiga erbjudandet tycktes uppenbarligen inte bli lättast att uppfylla. Kaptenen stod nämligen i den stunden och såg på den lösmynte redarn tämligen tillstramat, nästan med samma sorts blick som man ser på en barnaklånt som i sitt oförstånd fäktar med en brinnande pärtsticka vid en hög spånor. Eller snarare låg han ännu värre till för en vändmanöver i trångmålet: klånten kan man hugga i armen, vränga pärtan av honom och slänga den på härden, och ruska oförståndet ett slag i nackhåren till en liten erinran, men med redarn? Så fullproppad med sina påfund som han hade varit hela tiden fick man slingra sig som en ål med tungan, och ändå ville inte orden passa hans bortskämda öron! Tala förnuft med såna, den som det kan! Är redarn blöt i skallen? frågade kaptenens häpna ögon villrådigt. Kalle var en man av vett och klart förstånd, men människoförnuftet har sina gränser, och Kalles förstånd kunde inte fatta varför någon människa kom och pladdrade om betalning där ingen hade frågat efter någon betalning. På tvären sätter jag mig som Samuel om jag ska svara för allt vad andra låter käften drilla! började en tanke förtäta sig längst bak i hans ögon. Det är kapten som svarar för skeppets förtjänst och inte redarn! uttalade sig dessa ögonen snart nog med rena hårda stålet. Snart säger jag ifrån så det smäller! tänkte han.

Redarn hade hunnit snegla på Kalle lagom mycket för att märka vad det var för il som höll på att slå back i seglen: han kände sin man från förut och något även från i dag. »Knysta för djävulen inte ett ord nu!« viskade han skyndsamt Kalle i örat. »Jag förklarar sen! De har blivit så fordrande nu för tiden! Du kan inte få ett par böxor ombord från hela Vasa län om inte lönen passar i stycket! Och inte en ängladjävel ens från himmelens paradis skulle numera skyffla in en ärtranson till vartenda herrans mål i sju års tid, om det inte fanns en fläskbit och en fet hyra att tänka på för varje slick på skeden! Du begriper dig på sjöfarten, men jag förstår mig på folk! Håll tätt nu, och tänk efteråt!«

Kalle lugnade sig nätt och jämnt så pass, att han nöjde sig med att blänga och muttra smått i skägget, när besättningen nu steg fram en karl i sänder för att med handslag tacka för den utlovade lönehöjningen, först redarn, som igen hade ett ord för var och en, och sedan också kaptenen. Att skaka hand med kapten gick nog en smula stelt, för det kändesju något överflödigt för en vuxen karl att högtidligen klämma om en näve som man hade sett alla dar i sju år fastän aldrig hållit i, och dessutom hade den färska förtrytelsen inte riktigt hunnit lämna kaptenens ögon, och också hans handsframräckelse hämmades och skämdes av en viss oginhet: oss emellan ett bra onödigt stök och bök, tänktes det på ömse sidor, men landbacken och hemmakanterna har sina egna skick och bruk!

Det räckte med högtidligheter också för redarns del. När han tryckte kockens hand kvicknade han till i alla fall och frågade efter förnamnet. »Johannes!« sjöng den ärliga munnen. Med en liten värme erinrade sig Ville att hans eget andra namn också var Johannes. »Du skulle egentligen göra klokt i att hyra in dig över vintern hos någon kapten och läsa räkning för honom!« sade han välvilligt och tänkte på Sina. »På sju år har du ju hunnit annat än lukta på ärtsoppa och kanske tittat ut ur kabyssen ibland, så du förstår dig på sjöpraktiken och vet att riggen sitter upptill!« skrattade han menande. »Du har mor dins ögon! Hälsa henne från en gammal läskamrat!« Redarn kände sig nöjd över att han fick den saken sagd på köpet.–

Vad fanns eller behövdes sedan mer att säga? Karlarna stod på nytt i klunga, tittade var och en var det föll sig och tänkte var och en vad som föll sig, kaptenen beskådade tigande järnpumpen från i jåns: borde man alltså nu sätta dit en karl och knacka? Och redarn hade ingen stad där han kunde vila sin blick: på riggen kände han ingen lust att se, och även andra ställen var det klokast att undvika. »Så börjar det väl bli dags att ta sig i land igen, strax är det ju middag!« sade han för att någonting säga. Och härtill hade heller ingen stort att svara, särskilt inte Kalle, som hade sjömansåsikten att envar fick styra sin skuta som han ville och lova när han fann det lämpligt, och som dessutom hade en känsla av att dagens beting hade varit det tyngsta dagsverket på sju år, fast klockan bara var tolv.

Alltså måste redarn fortsätta. »Om kapten vill be kararna att sätta faranverket i gång och gnissla då igen!« sade han och tittade lite illmarigt på blocket som dinglade under rånocken.

Nu var Kalle redan piggare. »Vart har redarn så bråttom, det sitter ju ingen gumma därhemma heller och håller kaffepannan varm?« invände han tämligen lamt, men lade hastigt till i detsamma: »Pojkar, gör blocket klart så redarn kommer i land igen!«

Nu gick allt som smort, redarn slog själv trossändan omkring livet, båsens förfarna hand bände ihop en knop, och ett tu svävade redarn i luften, nu glatt hissad till väders av sexton par armar, och kocken tog upp ett hipp-hipp-hurra som vrålades ut av sexton strupar. Redarn själv var så nöjd till sinnes att han gungade ett tag och sprätte med de långa benen som en ostyrig pojkbängel. »Det går bra det här, man nöter inte sulorna!« skrattade han och tog gungsats. »Här har jag blått luftblaggarn under himlataket att klippa till så långt som helst!« skräppte han och saxade med benstyltorna som en skräddare med tillskärarskänklarna innan han låter dem bita i en orörd packe kläde. För präktighetens skull hade karlarna hejat redarn lite högre upp än ovillkorligen nödvändigt hade varit för att bara klara relingen. »Om vasaborna förstod hålla sig framme så fick de se Valmqvistens bod-Ville flyga!« hojtade redarn utan att kunna styra sig.

Kursen lades mot hamnvaktens eka. »Dig glömde vi ju att hissa ombord!« sade redarn beklagande. »Men roddarlönen har du säker, och pengar för tilläggstid också, och jag behöver inte panta klockan för det heller!« Redarn stod nu i båten och lossade trossändan kring livet. »Något välkomstvått eller annat varmt blev nu inte jag heller bjuden på däroppe!« tröstade han sin missbytta roddare. Och i detsamma trumpetade han med hand om mun upp mot kaptenen, som återigen, liksom när han kom, sträckte sin mosstuva till huvud över relingen så långt den korta halsen nådde: »Synd, Kalle, att man inte kan ösa rom ur brunnarna på Jamaica, så skulle du ha fått med dig en potatistunna.

Det for något som liknade skratt i kaptenens ögonkorn, och det spred sig småningom till ögonvrårna och vidare ända förbi mungiporna över så mycket av ansiktet som skymtade kopparrött genom skäggtäckelset: »I kajutan har jag en kagge jamaika som är köpt för äkta realer! Men den får redarn oöppnad hem på samma lass som kistorna! Och kaffe går det an att hämta i eget lastrum så mycket magen och hälsan tål!«

  • Featured locations
    Alastalo
    Kustavi -Archipelago of Kustavi
    Ströömi
  • Impact

    Alastalo provides the stage for Volter Kilpi’s novel Alastalon salissa (In the Parlour at Alastalo), which is set in the Kustavi archipelago in south-western Finland. Kilpi’s novel, which is notable for its radical use of the Finnish language and its many neologisms, was published in 1933 in an edition of more than 900 pages. The novel features the kind of stream-of-consciousness associated with Proust and Joyce, and Kilpi uses this narrative technique to express the thoughts of Finnish fishing peasants, who gather during one Thursday in October around the year 1860 in order to discuss and decide on building of a sailing barque. Kilpi manages to prove that modern narrative strategies can also be used to describe a rural milieu.

    Alastalon salissa is still regarded as a unique achievement in Finnish literature.
    In Kustavi there is an annual cultural week celebrating Volter Kilpi.

  • Balticness
    Kilpi provides a detailed picture of the social hierarchy in an archipelago parish. For these people, the sea and ships are the means to a better future, mobility and prosperity, while also representing possibilities to satisfy their wanderlust.

    Ritva Hapuli

  • Bibliographic information
    Alastalon salissa. Otava, Helsinki 1965 Albatrossin tarina (XIII luku – Chapter XIII) Otava, Helsinki 1965
    first publication: 1933 in Finland
  • Translations
    Language Year Translator
    Estonian 1968 Hard Lepik (abr.) 
         
         
         
  • Year of first publication
    1933
  • Place of first publication
    Finland